Lottien perustama museo
Lotat kokivat tärkeäksi oikean tiedon välittämisen Lotta Svärd -järjestön toiminnasta sekä lottana toimineiden naisten historian tallentamisen. Heidän tahdostaan Suomen Naisten Huoltosäätiön (nyk. Lotta Svärd Säätiö) sääntöihin kirjattiin 1990-luvun alussa säätiön tehtäväksi vaalia lottaperinteitä ja ylläpitää museo- ja näyttelytoimintaa. Samaan aikaan syntyi ajatus uuden museotoimintaan sopivan päärakennuksen, Lottakodin, rakentamisesta Syvärantaan. Idean äiti oli Suomen Naisten Huoltosäätiön puheenjohtaja Tellervo Hakkarainen, joka oli voimakas tahtonainen, idearikas ja aikaansaava. Elämäkerrassaan hän kertoo uudisrakennuksen synnystä:
Emme saaneet mielestämme vanhaa Syvärannan huvilamaista päärakennusta, joka tuhoutui tulipalossa. Kun mietimme, miten voisimme juhlistaa Suomen Naisten Huoltosäätiön 50-vuotista toimintaa, heräsi ajatus päärakennuksen uudelleen rakentamisesta.
Aika oli 1990-luvun alussa hankkeelle otollinen. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 käynnisti Suomessa uudenlaisen kiinnostuksen sotavuosien tapahtumia ja sodan kokeneiden sukupolvien kokemuksia kohtaan. Lottana toimineet naiset kokivat nyt olevansa uudella tavalla vapaita kertomaan lottatyöstään. Lottia oli suuresti loukannut lottatyöstä sotaa seuranneina vuosikymmeninä käyty keskustelu. Osa koki, että heidän toimintansa oli kyseenalaistettu ja lotista annettua kuvaa vääristelty niin julkisessa keskustelussa kuin kirjallisuudessa ja elokuvissakin. Vuonna 1991 Finlandia-talolla järjestetyt Lotta Svärd -järjestön 70-vuotisjuhlat koettiin uuden aikakauden aluksi. Ensimmäisen kerran sodan jälkeen Lotta Svärd -järjestö sai valtiovallan taholta tunnustuksen vapaaehtoisesta maanpuolustustyöstään. Ilmapiirin vapautuminen ja lisääntynyt kiinnostus naisten historiaa kohtaan loivat uusia mahdollisuuksia lottaperinteen käsittelylle ja tutkimukselle – ja museohankkeille.
Lottakoti nousee Syvärannan tontille
Syvärannan uuden päärakennuksen suunnittelun sai tehtäväkseen Suomen Naisten Huoltosäätiön hallituksen jäsen, aikanaan myös lottana toiminut arkkitehti Irmeli Visanti yhdessä puolisonsa arkkitehti Markus Visannin kanssa. Suunnitelmassaan Irmeli ja Markus Visanti halusivat noudattaa paikalla aiemmin sijainneen lottaopistona toimineen rakennuksen henkeä. Ajatus tulipalossa vuonna 1947 tuhoutuneen, alun perin 1800-luvun lopulla valmistuneen, huvilan uudelleen rakentamisesta sai sekä naapureilta että paikallislehdeltä osakseen innostuneen vastaanoton:
Tuusulan Rantatien menneestä loistosta palautuu tärkeä osa takaisin, kun Syvärannan tila rakennetaan ennalleen.
Rakennustyöt alkoivat kesäkuussa 1994. Rakennuskohde oli haastava, työn laatua korostettiin, eikä valmiita elementtejä käytetty. Edellisen päärakennuksen palosta otettiin opiksi: vaikka pintamateriaalina säilyi puu, rakenteet tehtiin betonista ja väliseinät tiilistä.
Uudisrakennuksessa toistuvat monet vanhan huvilan elementit, kuten päädyn erkkeri, mutta niiden mittasuhteet ovat usein esikuvaansa huomattavasti pienemmät. Syvärannan vanhan huvilan näköalatorni oli purettu vuonna 1937, kun lottajärjestö teki rakennuksessa kunnostustöitä. Torni päätettiin kuitenkin lisätä uudisrakennukseen. Myös uudisrakennuksen väri pyrittiin pitämään lähellä alkuperäistä, ilmeisesti lottaopiston aikaista väriä. Irmeli ja Markus Visanti päätyivät siniharmaaseen, nykyistä vaaleansinistä hillitympään sävyyn, joka näkyy huvilasta vuonna 1936 maalatussa V. Orjalan akvarellissa.
Ensimmäinen näyttely rakentuu
Rakennus on entisten lottien lahja Suomen kansalle. Haluamme että lottien työstä isänmaan hyväksi jää oikea kuva tuleville sukupolville.
Yhtä aikaa rakennushankkeen kanssa ryhdyttiin suunnittelemaan lottien työstä kertovaa museota ja Lottakodin tulevaa toimintaa. Suomen Naisten Huoltosäätiöllä oli hallussaan jonkin verran Lotta Svärd -järjestön toimintaan liittyviä esineitä ja valokuvia, mutta museota varten niitä kaivattiin lisää. Ensimmäistä näyttelyä suunnittelemassa ollut Riitta Hakkila kertoi Helsingin Sanomissa toukokuussa 1995, kuinka Syvärannan näyttelyn esineet on koottu ”pyytämällä, kerjäämällä ja vapaaehtoisilla avustuksilla”.
Kesällä 1995 uudelle museolle pyydettiin esinelahjoituksia lehti-ilmoituksilla muun muassa Sotaveteraani-lehdessä, Itä-Hämeessä ja Keski-Uusimaassa. Myös lotille jaettavan Lottamuistomitalin luovutustilaisuuksissa kerrottiin esineistön keräyksestä museota varten. Lotat vastasivat pyyntöihin lahjoittamalla museolle runsain määrin esineitä, valokuvia ja arkistoaineistoa, joita otettiin vastaan säätiön tiloissa Helsingin Mannerheimintiellä. Lisäksi museon ensimmäisessä näyttelyssä oli mukana paljon lainaksi saatuja esineitä.
Rakennuksen toiseen kerrokseen sijoittuneen museon ensimmäisen näyttelyn suunnittelusta vastasivat lotat. Tellervo Hakkarainen muisteli museotoiminnan ensiaskelia:
Vartioin yhdessä Irmeli Visannin kanssa, kun toimikunta ahersi Mailis Kortteisen johdolla. Huoltosäätiön pitkäaikainen lääkäri – – Riitta Hakkila ja fil.tri. Terttu Vartiainen kokosivat lottien lääkintäosastoa, talousopettaja Marjatta Kahiluoto suunnitteli muonitusosastoa, vakuutusvirkailija Lea Lehtinen työskenteli viestintäosaston parissa ja valt.maist. Vuokko Juhola rakensi pikkulottien osastoa. Meillä oli myös näyttelyarkkitehti Börje Rajalin, ja lisäksi saimme arvokasta apua Seinäjoen maakuntamuseosta.
Varsinainen museo tuli talon toiseen kerrokseen, ja juuri sinne sisustettiin osastot eri tehtävissä toimineille lotille. Niitä varten hankittiin esineistöä Alfa-keittimestä poljettavaan hammasporaan, ja lotiksi puetut nuket asetettiin aitoon ympäristöön, viestilotta hoitamaan omaa tehtäväänsä puhelinkeskuksessa ja ilmavalvontalotta tornihuoneeseen susiturkki harteilla tähystämään kiikarilla taivaalle.
Työtä oli paljon. Opastavat tekstit ja valokuvat suunniteltiin, teetettiin ja kiinnitettiin paikoilleen. Vitriineihin ja näyttelyhuoneisiin koottiin mm. paikallisosastoilta ja yksityisiltä henkilöiltä lahjoituksina saatuja lottatavaroita, kuten lottien morsiuskruunu ja puhdetöinä tehtyjä esineitä. Esille saatiin myös Fanni Luukkosen kaksi nojatuolia, jalkalamppu ja muuta hänelle kuulunutta esineistöä. – – Alakertaan sijoitimme – – oman näyttelyhuoneen esitelläksemme Suomen Naisten Huoltosäätiön ja Työmaahuollon työtä ja kertoaksemme Syvärannan tilan historiasta.
Tupaantuliaiset ja avajaiset
Ensiksi pidimme tupaantuliaiset toukokuun 9. päivänä 1996 ja heti perään 11. päivä avajaiset. Tällainen järjestely oli välttämätöntä, koska meillä oli niin paljon ystäviä.
Tupaantuliaisiin kutsuttiin naapurustosta 60 vierasta ja avajaisiin noin sata henkilöä, jotka olivat olleet mukana Lotta Svärdin työssä ja jotka olivat Suomen Naisten Huoltosäätiön ystäviä ja tukijoita. Paikalla nähtiin arvovaltainen vierasjoukko. Tervehdyspuheen pitivät muun muassa eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen ja YK:n ihmisoikeusraportoija ministeri Elisabeth Rehn. Lottakodin siunasi arkkipiispa Mikko Juva.
Ensimmäinen virallinen aukiolopäivä oli 12.5.1996, joka samalla oli myös Lotan nimipäivä ja äitienpäivä. Kävijämäärä oli 500 henkilöä, joka ylitti rohkeimmatkin odotukset. Seuraavana vuonna Lottakodilla oli kävijöitä jo 20 503 ja museon 100 000. vieras lotta Saara Favorin kukitettiin vajaa viisi vuotta myöhemmin 18.3.2001.
Mukana olivat kaikki maailman tunteet
Museo oli odotettu ja yksittäisten kävijöiden lisäksi päivän aikana saattoi museoon tulla jopa kymmenen ryhmää, kun lottaperinneyhdistykset, maatalousnaiset, sotaveteraanit ja sotilaskotisisaret halusivat olla ensimmäisten tutustujien joukossa. Erityistä Lottamuseon varhaisvuosien kävijöissä oli, että heistä suuri osa oli lottana toimineita naisia, jotka nyt museon myötä kokivat vihdoin saavansa oman paikkansa Suomen historiassa.
Ensimmäiset museokäynnit ja opastukset synnyttivät kävijöissä voimakkaita tunteita, keskustelu kävi vilkkaana, muistot nousivat pinnalle ja itku oli herkässä. Varhaisina vuosina oppaana toiminut Annukka Kiviranta muisteli kävijöiden kokemuksia:
”Se oli pelkkää itkua… mukana olivat kaikki maailman tunteet, ainutkertainen nuoruus, tyttöys… Se ei ollut museotyötä, se oli jotain muuta – tunteiden käsittelyä”.
Monelle museovieraalle saattoi kokemus olla rankka. Miten puhua asioista, joista oli joutunut vaikenemaan vuosikymmeniä? Museon nuoret oppaatkaan eivät aina välttyneet mielenliikutukselta kuunnellessaan entisten lottien muistoja. Oppaana museon avaamisen aikaan toiminut Maria Andersin kertoi: ”Nuorena voin sanoa, että niin tunnepitoisen teeman kanssa työskentely oli melkoinen kokemus. Siinä oppi uutta joka päivä ja veteraanien kertomukset antoivat täysin uuden perspektiivin maailman menoon ja omiin asenteisiin.”
Entisten lottien ja pikkulottien ja heidän jälkeläistensä lisäksi museon tärkeänä kohderyhmänä nähtiin heti sen avaamisesta lähtien nuoret. Kuten Tellervo Hakkarainen totesi: ”Erityisesti toivon, että koululaiset ja maanpuolustuskurssilaiset kävisivät talossa – – – Historia ei ole vain menneiden ja vanhojen sukupolvien omaisuutta, se kuuluu kaikille.”
Lottakodista Lottamuseoksi
Museota suunnittelevien huolena oli ollut, että lottaesineistö olisi kuluneiden vuosikymmenien hiljaiselon aikana kadonnut tai ehditty hävittää. Vielä heinäkuussa 1997 Paikalliset-lehdessä kerrottiin, että ”Museoon kelpaa kaikki, mikä vähänkin koskettaa lottien toimintaa”. Aineistoa saatiin uuteen museoon kuitenkin paljon odotettua enemmän, eikä lahjoitusten tulva päättynyt museon avaamiseen. Mukana oli materiaalia, jota ei enää ollut uskottu olevan olemassakaan.
Lahjoituksia vastaanottamassa ollut Annukka Kiviranta on todennut ”lotat eivät tuoneet museolle vain esineitä, vaan oman nuoruutensa”. Lottakodissa esineitten vastaanottaminen tapahtui nykyisessä Syväranta-salissa, joka täyttyi pahvilaatikoista ja tavaroista Alkuvuosina Lottakodissa ei vielä ollut töissä museoammatillista henkilökuntaa, vaan oppaat luetteloivat esineitä ja dokumentteja opastuksien lomassa. Kaikki otettiin vastaan, innostus oli valtava.
Museotoiminnan pohjan luovat suunnitelmallisesti ja asianmukaisesti hoidetut kokoelmat, eikä museon mukanaan tuomiin haasteisiin oltu perustamisvaiheessa täysin osattu varautua. Näyttelyn lisäksi museo tarvitsikin olosuhteiltaan turvalliset kokoelmatilat, riittävän määrän työtilaa esineiden, valokuvien ja arkistoaineiston tutkimusta, luettelointia ja kuvausta varten sekä ennen kaikkea museotyöhön perehtyneen henkilökunnan. Ensimmäiset museoalankoulutuksen saaneet työntekijät palkattiin Lottamuseolle 2000-luvun alussa. Kokoelmatyön lisäksi heidän tehtäviinsä kuului näyttelyiden sekä yleisötyön suunnittelu ja toteutus. Pysyvän näyttelyn lisäksi museolla oli alusta lähtien myös vaihtuvia näyttelyitä, joiden lisäksi museolla järjestettiin erilaisia tapahtumia sekä panostettiin erityisesti koululaisille suunnattuihin opastuksiin ja työpajoihin.
Kokoelmien järjestelmällinen dokumentointi ja luettelointi aloitettiin vuonna 2005. Ammatillinen kokoelmatyö toi mukanaan museon toimintaan tutkimustyön, jonka myötä museoon tallennetut objektit asettuvat osaksi historiallista kontekstiaan. Tämä työ takaa, että museoon talletettu materiaali palvelee museokävijöitä, tutkijoita ja asianharrastajia myös tulevaisuudessa sekä toimii osana yhteiskunnan yhteistä muistia.
Vuonna 2000 Lottakodin nimi muutettiin Syvärannan Lottamuseoksi ja vuonna 2010 museo hyväksyttiin Suomen museoliiton jäseneksi. Kokonaan uudistettu päänäyttely Lotan tarina avattiin vuonna 2012 ja samana vuonna museon nimi lyheni Lottamuseoksi.
30-vuotias Lottamuseo
Nykyisellään Lottamuseon on ammatillisesti hoidettu kulttuurihistoriallinen museo, joka tallentaa ja tutkii lottien historiaa sekä naisten vapaaehtoista työtä osana maamme historiaa. Lottamuseon viettäessä 30-vuotisjuhliaan vuonna 2026, sen kokoelmiin kuuluu noin 10 000 esinettä, 24 000 valokuvaa ja 100 hyllymetriä arkistoaineistoa sekä tutkimuskäytössä oleva museon aihepiiriin erikoistunut käsikirjasto. Lisäksi museolla opetuskäyttöön tarkoitettu käyttökokoelma, jota hyödynnetään sekä yleisö- että näyttelytyössä Lottamuseon kokoelmiin voi tutustua Finna.fi -hakupalvelussa.
Vuonna 2021 Lotta Svärd -järjestön perustamisesta tuli kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Lottamuseolla avattiin uusi päänäyttely Lotta Svärd – tulevaisuuden rakentajat. Päänäyttelyn lisäksi vaihtuvien teemanäyttelyiden avulla pyritään nostamaan esiin ajankohtaisia näkökulmia ja samalla asettamaan lottatoiminta laajemmin osaksi suomalaisten naisten tarinaa. Teemat näkyvät myös verkkotuotannoissa, joiden avulla museon sisällöt ovat saavutettavia eri kohderyhmille sijainnista riippumatta. Lottamuseolla järjestetään monipuolisia tapahtumia ja opastuksia ympäri vuoden ja museo on osa Tuusulan esi- ja perusopetuksen kulttuurikasvatussuunnitelmaa. Museokahvila Lottakanttiinista on muodostunut suosittu kohtaamispaikka, jossa monet käyvät kahvittelemassa tai lounaalla.
Lottamuseon tilat ovat vuosien kuluessa kokeneet useita muutoksia, kun niitä on muokattu vastaamaan kävijöiden sekä museo- ja näyttelytoiminnan tarpeita. Myös museokahvila Lottakanttiinin suosio ja kasvavat kävijämäärät ovat edellyttäneet muutoksia tiloihin, joita ei alun perin ollut suunniteltu vilkkaan lounaskahvilan tarpeisiin.
Lottamuseon täyttäessä 30-vuotta toukokuussa 2026 ikääntyneet lotat ovat vähitellen väistyneet museon kävijäkunnasta. Heidän museolle antamansa tehtävä on kuitenkin säilynyt entisellään. Lotta Svärd Säätiön ylläpitämän Lottamuseon tehtävä on tallentaa lottien ja Lotta Svärd -järjestön kulttuuriperintöä, asettaa se osaksi yhteiskunnallista viitekehystä sekä kannustaa ihmisiä pohtimaan omaa yhteiskuntavastuutaan. Historiaa ymmärtämällä meidän on helpompi navigoida muuttuvassa maailmassa ja löytää oma paikkamme siinä. Tellervo Hakkaraisen sanoin:
Tämä on se maailma, missä me elämme – ja meidän on yhdessä kannettava vastuu siitä.
Lähteet:
Hakkarainen Tellervo; Huovinen Maarit (toim.): Lotta sodassa ja rauhan töissä. WSOY, Juva 1999.
Heinämies, Kati: Syvärannan uusi elämä: lomahotelli vai Lottakoti. Teoksessa Tuusula-seuran aikakirja XXVI, Kerava 2015.
Turunen, Irma (toim.): Syväranta – ja Kaistale – nimiset tilat Tuusulan pitäjässä, 1981.
Ylitalo, Saija: Syvärannan Lottakodista Lottamuseoksi. Teoksessa Tuusula-seuran aikakirja XXIV, Kerava 2013.
Ylitalo, Saija: Lottamuseo vuonna 2016. Tapahtumatuotannolla kävijäprofiilin laajentamista. Teoksessa Tuusula-seuran aikakirja XXVI, Kerava 2015.