Aselepo Vaatimuksia ja neuvotteluja Suomen kauppaneuvottelijat ilmaisivat jyrkän tyytymättömyytensä saksalaisille sodan kulusta jo vuoden 1942 alussa. Samana vuonna Mannerheim epäili voimakkaasti Saksan sotasuunnitelmien onnistumista palattuaan vierailultaan Saksasta. Vuoden 1942 lopulla valtiovarainministeri Tanner varoitti hallituksen ulkoasiainvaliokuntaa luottamasta Saksan voittoon. Suomen tilanne oli kuitenkin toistaiseksi vakaa, joten vuosi 1942 kului Suomessa odotellen ja tarkkaillen kansainvälistä sotatilannetta.

Viimeistään Stalingradin tapahtumat osoittivat suomalaisten epäilyt oikeaksi. Suomessa ymmärrettiin, että Saksa häviäisi sodan ja Neuvostoliitto jäisi suurvaltana Suomen naapuriin. Suhteet Neuvostoliiton kanssa olisi luotava uudelleen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Suomen poliittinen johto toivoi vielä vuonna 1943 voivansa aloittaa rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa vuoden 1939 rajojen pohjalta. Tämä oli kuitenkin turha toive, sillä Neuvostoliitto vaati neuvottelujen pohjaksi vuoden 1940 rajat. Neuvostoliitto asetti ankarat rauhanehdot, joihin Suomen hallituksen oli mahdoton suostua.

Suomen tilanne oli käymässä vaikeaksi alkuvuodesta 1944. Saksa oli pelastanut Suomen Neuvostoliitolta, mutta samalla sitonut Suomen taloudellisesti ja sotilaallisesti itseensä. Suomen poliittisen johdon tavoite oli irtautua sodasta ja tehdä erillisrauha. Erillisrauhaan Suomea painostivat myös länsivallat, jotka olivat hyväksyneet Neuvostoliiton suunnitelmat Helsingin massiivisesta pommituksesta. Neuvostoliitto ja Suomi neuvottelivat useaan otteeseen rauhanehdoista keväällä 1944. Saksa painosti Suomea omalla tahollaan kiristämällä vilja- ja asetoimituksilla.

Mannerheim esitti saksalaisille avunpyyntötiedustelun Neuvostoliiton aloitettua Karjalankannaksella suurhyökkäyksen, vaikka Suomi pyrki irtautumaan Saksasta. Saksa asetti avulle ehdoksi Suomen ja Saksan välisen poliittisen liittosopimuksen. Suomen poliittinen johto ei päässyt yksimielisyyteen suostumisesta Saksan vaatimuksiin. Tilanne ratkaistiin presidentti Rytin lähettämällä kirjeellä, jossa hän henkilökohtaisesti vakuutti Hitlerille Suomen käyvän sotaa Saksan rinnalla.

Suomen neuvottelutilanne helpottui, kun Stalin keskeytti Neuvostoliiton suurhyökkäyksen Suomen saatua torjuntavoitot Talissa ja Ihantalassa. Neuvostoliiton vaatimus ehdottomasta antautumisesta lieveni ja rauhanneuvotteluja päästiin jatkamaan. Elokuun ensimmäisenä päivänä presidentti Ryti ilmoitti luopuvansa presidentin tehtävistä. Hänen tilalleen valittiin Mannerheim. Presidentti Rytin henkilökohtaisesti antama sitoumus Saksalle ei sitonut Mannerheimiä, joten hänen johdollaan päästiin neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa Suomen mahdollisuuksista irtautua Saksasta.
Aselepo solmitaan Suomi sai Neuvostoliitolta ennakkoehdot elokuun lopussa 1944. Ehtojen mukaan Suomen oli välittömästi katkaistava julkisesti suhteensa Saksaan. Tämän jälkeen Suomi voisi lähettää valtuuskuntansa neuvottelemaan Moskovaan. Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelujen lopputuloksena solmittiin 2.9.1944 aselepo, joka astui voimaan kahta päivää myöhemmin eli 4.9.1944. Aamuyöllä suomalaiset joukot saivat tiedon aselevosta ja käskyn lopettaa taistelutoiminta.

Aselevon asuttua voimaan Neuvostojoukot jatkoivat paikoitellen taistelutoimintaa vielä seuraavan vuorokauden ajan. Suomalaisten oli vastaiskuin karkotettava asemiinsa tunkeutuneet neuvostoliittolaiset partiot. Virallisten ilmoitusten mukaan ensimmäisen aselepopäivän tappiot olivat suomalaisten puolella 91 miestä. close Moskovan välirauhansopimuksen ehdot Moskovan välirauhansopimus Konferensseja ja neuvotteluja Teheranin konferenssi pidettiin liittoutuneiden kesken 28.11.—1.12.1943. Konferenssiin osallistui liittoutuneista valtioista Neuvostoliiton edustaja Josif Stalin, Iso-Britannian edustaja Winston Churchill ja Yhdysvaltojen edustaja Franklin Roosevelt. Konferenssin tarkoituksena oli määritellä liittoutuneiden sotatavoitteet. Suomea koskevasta välirauhansopimuksesta keskusteltiin lyhyesti edustajien kesken. Käytännössä Neuvostoliitto sai sanella välirauhansopimuksen ehdot haluamallaan tavalla.
Suomen rauhanvaltuuskunta saapui Moskovaan 7.8.1944, mutta varsinaiset neuvottelut aloitettiin vasta viikkoa myöhemmin syyskuun 14. päivänä. Suomen valtuuskuntaan kuului pääministeri Antti Hackzell,puolustusministeri Rudolf Walden, yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs ja kenraaliluutnantti Oscar Enckell. Heidän lisäkseen mukana oli joukko asiantuntijoita, jotka eivät ottaneet osaa itse neuvotteluihin. Neuvostoliiton valtuuskuntaa johti ulkoministeri Vjatš̌eslav Molotov ja mukana olivat Zhdanovin lisäksi neljä jäsentä. Englannin valtuuskunnan jäsenet olivat suurlähettiläs Clark Kerr ja ministeri J. Balfour. Englantilaiset olivat läsnä, mutta eivät varsinaisesti osallistuneet neuvotteluihin.
Moskovan välirauhansopimuksen ehdot olivat suomalaisille ankarat: Suomi luovutti Neuvostoliitolle alueita uuden rajan vahvistamisen yhteydessä, Porkkalan alue vuokrattiin 50 vuodeksi, sotakorvauksia maksettiin 300 miljoonan dollarin edestä, sotarikolliset tuomittiin, poliittiset vangit vapautettiin, fasismin luonteiset järjestöt lakkautettiin ja liittoutuneiden komissio perustettiin valvomaan sopimuksen noudattamista. Lisäksi Suomi luovutti Neuvostoliitolle sotavoimien käyttöön lentokenttiä, satamia, aluksia ja sotatarvikkeita. Haasteet neuvottelujen alkaessa Juuri ennen neuvottelujen alkamista pääministeri Hackzell sai aivoverenvuodon. Rauhanvaltuuskunnan uudeksi puheenjohtajaksi nimitettiin Carl Enckell, joka matkusti Moskovaan 16.9.1944. Suomalaisten neuvotteluasemaa vaikeutti Suomessa vielä olevat saksalaiset sotilaat. Neuvostoliiton asettamissa aselevon ennakkoehdoissa määrättiin, että saksalaisten oli poistuttava Suomesta 15.9.1944 mennessä. Tämän jälkeen suomalaisten oli riisuttava aseista maassa olevat saksalaisjoukot ja luovutettava ne liittoutuneille. Aluksi saksalaisten vetäytyminen Suomesta sujui hyvin. Saksan lähetystö poistui Helsingistä 10.9.1944. Saksalaiset olivat kuitenkin asettaneet Porin lentokentälle aikamiinoja ja saksalaiset laivat miinoittivat Kotkan eteläpuolisia väyliä. Lapin sota entisiä aseveljiä vastaan oli alkanut. close Tornin varjossa Liittoutuneiden valvontakomissio Komissio saapuu Suomeen 19.9.1944 allekirjoitetussa välirauhansopimuksessa asetettiin sopimuksen ehtojen toteutumista valvomaan Neuvostoliiton ylin sotilasjohto, joka edusti myös Yhdistyneitä Kansakuntia. 22.9.1944 alkoi valvontakomission edustajia saapua Suomeen. Venäläistä valvontakomission henkilökuntaa oli Suomessa enimmillään 250 henkilöä ja brittejä noin 40. Pääosa valvontakomission henkilökunnasta toimi Helsingissä. Neuvostoliittolaiset jäsenet pitivät majaa hotelli Tornissa. ”Tornin varjo” eli liittoutuneiden valvontakomission läsnäolo Suomessa koettiin vastenmielisenä, jopa uhkaavana. Sen poliittinen painoarvo perustui itärajan takana ja Porkkalan tukikohdassa olevaan vahvaan puna-armeijaan. Pariisin rauhansopimuksen vahvistamisen jälkeen valvontakomissio poistui Suomesta syyskuussa 1947. Valvontakomission tehtävät Valvontakomission tehtävänä oli valvoa, että Suomi suoritti ohjeiden mukaan ja määräaikaan mennessä välirauhansopimukseen kirjatut määräykset. Valvontakomissiolla ei ollut valtuuksia antaa suoraan määräyksiä Suomen viranomaisille, vaan välittäjänä toimi Suomen hallitus. Valvontakomissiolla oli myös kaikki diplomaattiset etuoikeudet. Komission puheenjohtajana toimi kenraalieversti Andrei Žhdanov, joka tunnettiin Suomessa parhaiten Viron miehityshallinnon kovakouraisena johtajana. close Pohjois-Suomi Alueluovutukset Talvisodan rauhan rajat Luovutetut alueet tarkoittavat maa-alueita, jotka Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa vuonna 1940 sekä jatkosodan välirauhassa vuonna 1944. Välirauhan määrittämät rajat vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947.

Talvisodan jälkeen Suomen täytyi luovuttaa Neuvostoliitolle Karjalan historiallisen maakunnan itäosa, Suomenlahden ulkosaaret sekä Kuusamon ja Sallan itäosat. Jatkosodan aikana (1941–1944) suomalaisjoukot valtasivat takaisin suurimman osan näistä alueista.

Jatkosodan päättäneessä välirauhansopimuksessa määrättiin kuitenkin, että talvisodan rauhan rajat oli palautettava voimaan. Tämän lisäksi Neuvostoliitto vaati itselleen Pohjois-Suomessa sijaitsevan Petsamon alueen. Luovutetut alueet käsittivät kaikkiaan noin 12 % Suomen pinta-alasta.
Suomi menetti Neuvostoliitolle pohjoisessa olevan Petsamon alueen. Siihen kuului mm. tärkeä Liinahamarin jäätön satama, joka sijaitsee Petsamonvuonon länsirannalla. Petsamon alue oli Suomen ainoa yhteys Pohjoiselle jäämerelle, ja Liinahamari oli Suomen ainoa valtamerisatama. Petsamon alue oli merkittävä myös siksi, että siellä toimi malmivaroiltaan rikas nikkelikaivos.
Suomenlahden ulkosaaret Suomen Neuvostoliitolle luovuttamat Suomenlahden ulkosaaret koostuvat useasta kymmenestä saaresta itäisellä Suomenlahdella. Saariin kuuluvat mm. Suursaari, Tytärsaari, Säyvö, Itä-Viiri, Länsi-Viiri, Ruuskeri, Lavansaari, Peninsaari ja Seiskari. Karjala Luovutettu Karjalan alue käsitti noin puolet silloisen Karjalan historiallisesta maakunnasta. Alue sisälsi Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen kaupungit sekä Koiviston ja Lahdenpohjan kauppalat. Lisäksi alueella oli 37 maalaiskuntaa kokonaan sekä osia 20 kunnasta. close Porkkala poliittisena painostusvälineenä Porkkala Porkkalan vuokra-alue Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto näki Neuvostoliiton vaatimuksen Porkkalan vuokraamisesta 50 vuodeksi todellisena vaarana Suomen itsenäisyydelle. Suomalainen rauhanvaltuuskunta yritti viimeiseen asti poistaa vaatimuksen Porkkalan vuokraamisesta välirauhansopimuksesta. Suomen hallitus oli jopa valmis vuokraamaan alueita Ahvenanmaalta tai Hangosta pelastaakseen Porkkalan. Neuvostojohto ei kuitenkaan tinkinyt vaatimuksistaan. Suuren ja raskaasti aseistetun Neuvostoliittolaisen sotilastukikohdan sijoittaminen pääkaupungin välittömään läheisyyteen huolestutti suomen sotilaallista ja poliittista johtoa siinä määrin, että pääkaupungin siirtämisestä esim. Turkuun keskusteltiin useaan otteeseen. Porkkalan sotilastukikohdan ansiosta Stalinilla olikin mahdollisuus pitää Suomi jatkuvasti miehitysuhan alla. Porkkala toimi tehokkaana poliittisena painostusvälineenä. Porkkalan palautus Muutokset Neuvostoliiton poliittisessa johdossa Stalinin kuoleman (1953) jälkeen sekä aseteknologian nopea kehitys johtivat siihen, että syksyllä 1955 Neuvostoliitto oli valmis palauttamaan Porkkalan alueen suomalaisille. Neuvostoliitto halusi myös Porkkalan palauttamisella viestittää länteen Suomen ja Neuvostoliiton hyvistä suhteista. Porkkalan luovutusasiakirja allekirjoitettiin 26.1.1956 ja samana päivänä suomalaiset sotilaat marssivat alueelle. Porkkala luovutetaan Suomi pakotettiin vuokraamaan Porkkalan alue Neuvostoliitolle, joka maksoi alueesta nimellistä viiden miljoonan Suomen markan vuosittaista vuokraa. Pinta-alaltaan 380 km²:n (venäläisten lähteiden mukaan 425 km²:n) alue luovutettiin Neuvostoliitolle kymmenen päivää välirauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 29.9.1944. close Lapin sota Suomalaisten ja saksalaisten sopimus Syyskuussa 1944 Neuvostoliitto vaati, että saksalaisten oli poistuttava Suomesta 15.9. mennessä. Oulu - Sotkamo -linjan eteläpuolelta saksalaiset onnistuivat siirtämään tukikohtansa ja joukkonsa määräaikaan mennessä, mutta Pohjois-Suomeen jäi noin 220 000 saksalaista. Suomalaiset ja saksalaiset tekivät sopimuksen saksalaisten joukkojen asteittaisesta rauhanomaisesta vetäytymisestä kohti Norjaa. Suomalaiset myös sitoutuivat hyväksymään vetäytyvien saksalaisten hävitystoimet. Sotatoimet Pohjois-Suomessa Neuvostoliiton suurhyökkäys Petsamossa alkoi seuraavana päivänä 7.10. Saksalaisten toiminnan painopiste siirtyi Petsamon suunnan taisteluihin ja vetäytyminen Pohjois-Suomessa jäi toissijaiseksi. Suomalaiset valtasivat Rovaniemen 16.10. ja jatkoivat saksalaisten takaa-ajoa Jäämerentietä kohti Ivaloa ja Tornionjokilaaksossa kohti Muoniota.

Välirauhansopimuksen mukaan Suomen oli saatettava armeijansa rauhanaikaiselle kannalle Lapin sodan vielä jatkuessa. Tämän takia Suomella oli käytössään ainoastaan varusmiesjoukkoja sodan viimeisissä taisteluissa. Suomalaisten yllätyshyökkäys Saksalaisten vetäytyminen edistyi suunnitelmien mukaisesti syyskuun lopulle saakka. Maahan saapunut valvontakomissio loi suomalaisille kuitenkin painetta sotatoimien aloittamisesta saksalaisia vastaan 22.9, sillä komissio arvosteli voimakkaasti sotatoimien hidasta etenemistä. Samana päivänä Mannerheim alisti Pohjois-Suomen joukot kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon komentoon ja valtuutti hänet ”saamaan aikaan jotakin näkyvää, johon venäläiset varmasti uskoisivat”.

Siilasvuon johdolla suomalaiset yllättivät saksalaiset tekemällä uhkarohkean maihinnousun saksalaisten selustaan Torniossa 1.10.1944 . Tornion maihinnoususta, sen laajentamisesta ja hyväksikäyttämisestä tuli keskeinen osa suomalaisten strategiaa. Kiivaiden taistelujen jälkeen 6.10. saksalaiset vetäytyivät Torniosta. close Puolustusvoimien ja sotavarusteteollisuuden demobilisaatio Armeijan kotiuttaminen Valvontakomission määräys Välirauhansopimuksen ehtoihin kuului mm. Suomen armeijan demobilisointi loka–joulukuussa 1944. Liikekannallepanovalmistelut kiellettiin, reserviupseerikoulutus oli keskeytyksissä ja aliupseereiksi koulutettavien määrää rajoitettiin.

Liittoutuneiden valvontakomissio määritteli lokakuun 1944 lopulla Suomen armeijan rauhanajan organisaation ja vahvuuden, joka vastasi suunnilleen vuoden 1939 tilannetta. Armeija siirtyi rauhanajan kokoonpanoon joulukuun 1944 alussa talvisotaa edeltäneen tilanteen pohjalta. Puolustusvoimista kotiutettiin 30.9.-4.12.1944 yhteensä 430 000 sotilasta. Sotavankeudesta palasi noin 2000 miestä. Reserviläisten kotiuttaminen Lapin sodan ollessa vielä käynnissä ja koko maan kärsiessä kuljetusvälineiden puutteesta oli varsin haastava tehtävä. Tässä kuitenkin onnistuttiin määräaikaan mennessä. Suomen puolustusvoimien vahvuus supistettiin puolen miljoonan vahvuudesta 37 000 sotilaan vakinaiseksi armeijaksi.

Demobilisaatioon kuului myös sotavarusteteollisuuden saattaminen rauhanaikaiselle kannalle. Sotavarustusta myytiin tai annettiin soveltuvin osin siviilikäyttöön ja sitä myös käytettiin Neuvostoliitolle määrättyjen saatavien maksuna. Kotiuttamisen toteutus ja organisaatiouudistukset Sodanajan puolustusvoimien kotiuttamisen toimeenpanosta vastasivat suojeluskuntapiirit. Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin marraskuun alussa 1944. Lakkautettujen suojeluskuntapiirien tehtävät siirrettiin uudelleen perustetuille sotilaspiireille. Sotilasläänejä oli yhdeksän. Myös johdon organisaatiota uusittiin: kotijoukkojen esikunta lakkautettiin ja päämajasta tehtiin puolustusvoimain pääesikunta.

Maavoimiin kuului kolme divisioonaa, kevyt prikaati sekä pioneeri- ja viestijoukot. Merivoimiin kuului rannikkotykistörykmentti, kaksi linnakkeistoa, kaksi laivastoasemaa ja varsinaiset laivastoyksiköt. Ilmavoimat jakautui kahteen ilmatorjuntarykmenttiin, neljään lentorykmenttiin ja ilmavoimien viestipataljoonaan. close Suojeluskunnat ja Lotta Svärd järjestö Järjestöjen lakkauttaminen Yhdistymis- ja sananvapauskäytäntö Suomessa Suomen aikanaan varsin liberaalit yhdistys- ja painovapauslait vahvistettiin alkuvuodesta 1919. Saman vuoden heinäkuussa niistä tuli osa suomalaisten perustuslaillisia oikeuksia. Moskovan välirauhansopimus puuttui kuitenkin tähän suomalaiseen yhdistymis- ja sananvapauskäytäntöön varsin poikkeuksellisella tavalla. Enää ei ollut vain suomalaisten vallassa päättää, millainen yhdistymis- ja sananvapauskäytäntö maassa vallitsi. Välirauhansopimuksen 21. artiklan soveltaminen tarkoitti Suomeen kohdistuvia ulkoisia toimia, joiden avulla pyrittiin ohjaamaan Suomen sisäpolitiikkaa. Suojeluskuntien lakkauttamista mutkisti se, että ne olivat virallisesti osa Suomen puolustusvoimia ja siksi ne osallistuivat myös Lapin sotaan. Suomen hallituspiireissä tehtiin erilaisia suunnitelmia, miten suojeluskunnat pelastettaisiin, mutta näistä suunnitelmista ei ollut hyötyä, kun valvontakomissio alkoi vaatia suojeluskuntien lakkauttamista. Päätös suojeluskuntien lakkauttamisesta allekirjoitettiin 6.11.1944 puolustusministeriössä.

Suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen alettiin Lotta Svärd –järjestössä pelätä pahinta, olihan järjestö koko toimintansa ajan ollut kiinteässä yhteistyössä suojeluskuntien kanssa. Lotta Svärd –järjestön keskusjohtokunta valitsi kaksoisstrategian. Se alkoi valmistautua pahimpaan mutta pyrki samalla ratkaisuihin, joilla lottajärjestö olisi voinut jatkaa toimintaansa. Lottajärjestö lakkautettiin valtioneuvoston toimesta 23.11. Järjestön huolto- ja avustustyötä jatkoi aiemmin samana syksynä perustettu Suomen Naisten Huoltosäätiö.
Lakkauttaminen alkaa Heti syyskuun 1944 lopussa lakkautettiin 420 yhdistystä, joiden joukossa olivat muun muassa Isänmaallinen Kansanliike ja Akateeminen Karjala–Seura. Suurten järjestöjen lakkautukset toteutettiin syyskuun 1944 ja tammikuun 1945 välisenä aikana. 21. artiklaa sovellettiin käytäntöön aina Pariisin rauhansopimuksen solmimiseen saakka ja vielä sen jälkeenkin, sillä Pariisin rauhansopimus sisälsi vastaavan artiklan. close Asuminen Oma asunto arvasta Ennen moderneja onnenpelejä Suomen kansa osallistui suurin joukoin arpajaisiin. Sodan jälkeen erilaiset järjestöt tarvitsivat rahaa toimintansa tukemiseen, vaikka jäsenten maksuton talkootyö olikin järjestön toiminnassa yleensä merkittävin tekijä.

Varsinaisia rahavoittoja ei ennen lakimuutosta saanut arpajaisissa jakaa. Päävoittoja olivat esimerkiksi oma tupa tai asuinhuoneisto. Voittona saattoi olla myös amerikkalainen auto. Pienempiä voittoja olivat moottoripyörät, veneet, kanootit, ompelukoneet, radiot, polkupyörät, lakanat ja kahvi. Ne olivat kaikki arvokasta tavaraa vielä 1950-luvulla. Teknologian kehitys ja arjen muutokset asumisessa Sotavuosien jälkeisen energiapulan hellitettyä 1950-luvun alussa alkoi sähkön voittokulku. Sähkön yleistyminen tarjosi mahdollisuuden käyttää kodinkoneita ja muuta uudenlaista tekniikkaa. Sähköllä toimivat kodinkoneet olivat vielä sodan jälkeisinä vuosina hyvin harvinaisia Suomessa, sillä sähköverkkoja oli vain suurimmissa kaupungeissa. Isoissa kaupungeissa sähköä saatiin 1950-luvun lopulla jo lähes kaikkiin kotitalouksiin.

Arviolta kahdessa kolmesta maaseudun kotitalouksista ei ollut vesijohtoa eikä viemäriä 1950-luvun loppupuolella. Toisen maailmansodan jälkeen monissa kaupungeissakin vesi kulki sisään ja ulos vain keskustojen asunnoissa. Muualla vesi laskettiin vesiposteista ja kannettiin ämpäreillä koteihin.
Suurin osa muualla kuin kaupungeissa asuvista suomalaisista keitti ruokansa edelleen puuliedellä. Helsingissä jääkaappi oli jo 1950-luvun lopulla varsin tavallinen, mutta joillekin kellari tai ikkunan väli oli edelleen ruokien ainoa säilytyspaikka. close Niukkuuden aika Ostokortteja ja säännöstelyä Sotaa seurasi pula-aika, sillä pitkät sotavuodet vaikuttivat suuresti suomalaisten elintarvike- ja ravintotilanteeseen. Laajoin toimivaltuuksin varustettu kansanhuoltoministeriö oli perustettu jo syyskuussa 1939. Sen vastuulla oli hankkia armeijalle ja väestölle tärkeitä tuotteita ja säännöstellä hintoja. Sen toiminta jatkui kuitenkin sotien jälkeenkin. Niukkoja elintarvikevaroja pyrittiin jakamaan tasaisesti kansalaisten kesken tarpeen ja kulutuksen mukaan. Kuluttajille jaettiin ostokortteja, joita vastaan sai ostaa säännösteltyjä tuotteita. Mistä päälle pantavaa? Kansanhuoltoministeriö säännösteli vaatetavaraa samalla tavalla kuin elintarvikkeita ja muitakin hyödykkeitä. Säännöstelyn lisäksi vaatetavaraa myös kierrätettiin hyvin tehokkaasti. Monesti miehet jatkoivat asepuvun käyttöä kotiin päästyäänkin. Asepuvuista vain otettiin arvomerkit ja sotilasvyö pois. Vähitellen alettiin teettää omia siviilivaatteita, kun sotaa edeltävät vaatteet olivat ehkä käyneet pieniksi tai menneet naisten käyttöön. Kankaita oli niukasti ja niiden saamista varten tarvittiin kansanhuoltoministeriön toimia.

Tekstiilisäännöstely purettiin vasta 1949. Sodanjälkeinen niukkuus vaikutti vaatetyyleihin monella tavalla ja kekseliäisyys oli kurssissaan. Kun tuonti oli hyvin säännösteltyä, Suomessa kudottiin kankaita käsin. Naisten vaatteissa näkyi sellaisia sidoksia ja kuvioita, joita käsin kudotuissa oli mahdollista tehdä ja ne olivat muodikkaita ihan pakon sanelemana. Se oli ihailtavaa tuotekehitystyötä ja käsinkudotuista kankaita käytettiinkin iltapukuihin ja takkeihin. close Hyvinvointia ja sairauksia Sodanjälkeisiin perhepoliittisiin tukitoimiin kuului äitiysavustuksen maksaminen vuodesta 1949 lähtien kaikille äideille, jotka kävivät raskaudenaikaisessa neuvolatarkastuksessa. Aiemmin avustuksia oli maksettu vain vähävaraisille äideille. Äidit saivat ottaa avustuksen joko rahana tai äitiyspakkauksena. Äitiysavustuksen ehtona olleiden terveystarkastusten vaikutus alkoi näkyä nopeasti äitien terveydentilan paranemisessa ja lapsikuolleisuuden vähenemisenä.

Tuberkuloosi oli pitkään kansantauti, jota vastaan taisteltiin toivottomalta tuntuvaa taistelua. Sen eturintamassa toimi Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys. Keuhkotauti oli aikoinaan merkittävä pelotusväline. Lapsia uhkailtiin tuberkuloosiin sairastumisella, jos lapsi ei syönyt kunnolla. Tuberkuloosin pääteltiin olevan laihojen ihmisten sairaus, koska tubipotilaat olivat laihoja sairauden seurauksena. Ummehtuneen sisäilman oletettiin myös aiheuttavan tuberkuloosia. Uskottiin, että aurinko ja raitis ilma parantaisivat taudin; ulosmenosta kieltäytyvä lapsi oli siten vaarassa sairastua. Vapaa-aika Mediakulttuurin monimuotoisuus ja lehtien merkitys Ajan johtavat aikakausilehdet olivat Suomen Kuvalehti ja Kotiliesi. Seura ja Apu edustivat kevyempää linjaa. Myös elokuvien ja musiikin ympärille syntyi omia lehtiä.

Käsityölehdet olivat pulavuosina erityisen suosittuja. Lapsille julkaistiin omia lehtiä, ja 1950-luvulla oli olemassa jo runsaasti erilaisia sarjakuvia. close Paljastuminen Asekätkentä Taustalla olevat syyt Aseiden hajavarastoinnin (termin asekätkentä ottivat sanomalehtimiehet käyttöön vasta myöhemmin) taustalla oli pelko siitä, että jos Suomi miehitetään tai jos joudutaan sotaan, Sisä-Suomen alueella ei siviiliväestöä voida evakuoida. Mikäli ajauduttaisiin tällaiseen tilanteeseen, olisi Suomen puolustuksen kannalta tärkeää, että materiaalivarastoja olisi kaikkialla maassa ja toimintaa ohjaisi paikallisen väestön sekä paikalliset olosuhteet tuntevat johtohenkilöt. Hajavarastoinnin ensimmäisessä vaiheessa aseet ja varusteet kätkettiin paikkoihin, joista ne olisi helppoa ja nopeaa ottaa käyttöön tarpeen vaatiessa. Valmiuskätköissä suosittiin mm. asuinrakennusten lämmöneristeitä, joissa aseet kuivien ja lämpimien olosuhteiden vuoksi säilyivät pitkään käyttökuntoisina. Kun asekätkentäorganisaatio alkoi paljastua, yritettiin epävarmojen kätköjen materiaali siirtää pois alkuperäisistä paikoistaan esim. rakennuksista. Ensisijaisesti valmiuskätköjä pyrittiin palauttamaan armeijan varikoille. Tiukentuneen kontrollin vuoksi palauttaminen oli vaikeaa ja usein jouduttiin turvautumaan ns. hävityskätköihin. Koko hanke kuitenkin paljastui keväällä 1945 oululaisen varastointiin osallistuneen sotilaan ilmiannosta. Jälkiselvittely Paljastumisen jälkeen valvontakomission ja suomalaisten kommunistien vaatimuksesta käynnistettiin massiivinen tutkinta, jonka perusteella yli 1 700 epäiltyä pidätettiin kuulusteluja varten. Hajavarastoinnin jälkiselvittelyä vaikeutti se, ettei Suomessa ollut lakia, jonka pohjalta olisi voitu nostaa syytteet pidätettyjä henkilöitä vastaan. Tammikuussa 1947 säädettiin taannehtivasti laki, jonka nojalla 1 488 henkilöä tuomittiin vapausrangaistuksiin. Oikeudenkäynnin päätyttyä Suomen viranomaiset ilmoittivat, että kätketyistä aseista oli löydetty kaksi kolmannesta. Suunnitelma Everstiluutnantti Usko Sakari Haahti teki suunnitelman hajavarastoinnista ja kokosi epävirallisen hajavarastoinnin sisäpiirin. Käytännössä oli kysymys sissiyksiköiden verkostosta, jolloin asevarastoihin tukeutuen joukot voisivat taistella sitoutumatta tiettyyn alueeseen. Puolustusvoimien korkeinta johtoa ei haluttu mukaan toteutukseen. Ajatus oli luoda järjestelmä, joka voitaisiin antaa valtakunnan johdon käsiin tarvittaessa. close Hajavarastointisuunnitelman toteuttaminen aloitettiin syksyllä 1944. Yksiköitä koottiin ympäri maata 34:ltä suojeluskunta-alueelta. Yksiköitä johtivat ammattisotilaat. Kätkettävät aseet oli tarkoitus saada kotiutettavilta joukoilta irrottamalla kirjanpidon ulkopuolella olevaa aseistusta kätkettäväksi. Aseiden lisäksi kätköihin oli varattava muuta sotavarustusta ja muonaa. Kevättalvella 1945 oli aseet ja muut välttämättömät tarvikkeet 35 000:lle miehelle piilotettu ympäri Suomea.
Toteutus Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Sotasyyllisyys Sotasyyllisyyskäsite ja Lontoon sopimus Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen käsitys sotarikoksista laajeni käsittämään sotilasjohdon lisäksi myös poliittiset päättäjät. Sotarikoksiksi katsottiin sekä rikokset ihmisyyttä että rikokset rauhaa vastaan. Sodan poliittiset johtajat rinnastettiin sotarikollisiin entistä voimakkaammin. Tämän ajatuksen pohjalta liittoutuneet solmivat kesällä 1945 Lontoossa sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite. Suomi oli ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, jota ei missään sodan vaiheessa miehitetty. Tämän vuoksi myös Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli poikkeava, koska suomalaiset järjestivät sen itse. Oikeutta käytiin 15.11.1945-21.2.1946 välisenä aikana. Syytettynä oli yhteensä kahdeksan sotavuosien keskeistä päättäjää.

Syytettyjen joukosta puuttui Mannerheim, joka oli toiminut puolustusvoimien ylipäällikkönä ja valittu jatkosodan loppuvaiheessa presidentiksi. Valvontakomissio ei ilmeisesti vaatinut Mannerheimia syytettyjen listalle, koska pelkäsi suomalaisten kunnioittaman johtohahmon tuomitsemisen aiheuttavan yhteiskunnallista epäjärjestystä ja kapinointia.
Tuomiot Oikeudenkäynti oli edennyt 16.2.1946 niin pitkälle, että tuomioista oli päätetty. Ennen tuomioiden vahvistamista, puuttui valvontakomissio asiaan vaatimalla syytetyille kovempia tuomioita. Valvontakomission tahtoon oli taivuttava ja syytettyjen lopulliset tuomiot vaihtelivat kuudesta kahteen vuoteen vankeutta lukuun ottamatta Risto Rytin tuomiota, joka oli ankarin, kymmenen vuotta kuritushuonetta. Suomen erityisasema ja oikeudenkäynnin poikkeuksellisuus Lontoossa tehty sopimus sekä valvontakomission ja Suomen äärivasemmiston painostus pakottivat presidentti Paasikiven sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämiseen. Paasikivi oli valinnut loppuvuodesta 1944 hallituksensa oikeusministeriksi Urho Kekkosen. Toimensa vuoksi Kekkonen joutui sotasyyllisyyskysymyksessä aivan erityisen painostuksen kohteeksi. Suomen perustuslaki ei tuntenut käsitettä sotasyyllisyys, joten tarvittiin taannehtiva erikoislaki, jonka pohjalta sotasyyllisiä olisi mahdollista syyttää ja tuomita. Kekkonen valmisteli erikoislain, jonka Paasikivi vahvisti 12.9.1945. close Järjestelyjen muutokset ja taloudelliset seuraukset Sotakorvaukset Sotakorvausvelvoitteiden määrittely ja alkuperäiset ehdot Moskovan välirauhansopimuksen 11. artiklassa määrättiin sotakorvaukset. 14.artikla käsitteli Suomeen Neuvostoliiton alueelta sodan aikana siirretyn materiaalin palauttamista ja 15. artikla velvoitti Suomen luovuttamaan kaiken Suomessa olleen Saksan ja sen liittolaisten sotilasomaisuuden sekä Suomen aluevesillä olleet sota- ja muut alukset. Sopimuksen 16. artikla, joka käsitteli Suomessa asuvien Saksalaisten ja Unkarilaisten omaisuutta oli moniselitteinen. Sen todellinen merkitys paljastui suomalaisille, kun valvontakomissio vaati maaliskuussa 1946 Suomen hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin, joiden avulla Suomessa oleva Saksan valtiolle, saksalaisille henkilöille ja yhteisöille kuuluva omaisuus siirrettäisiin Neuvostoliittoon. Sotakorvausten maksuaikaa pidennettiin alkuperäisestä kuudesta vuodesta kahdeksaan vuoteen vuonna 1945 ja kesällä 1948 Suomen solmittua Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa korvausten nimellisarvo alennettiin 226,5 miljoonaan kultadollariin. Keskimäärin sotakorvausten osuus valtion tulo- ja menoarvioista oli vuosina 1945-1952 kahdeksan prosenttia. Suurimmillaan vuosina 1947-1949 sotakorvaukset veivät Suomen metalliteollisuuden tuotantokyvystä puolet. Toimeenpano ja sotakorvausteollisuuden organisaatio Sotakorvaussopimusta koskevat neuvottelut kuuluivat ulkoasiainministeriön vastuulle. Ministeriön avuksi perustettiin Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta Soteva, joka oli valtuuksiltaan väliaikainen ministeriö. Kaikki vastuu sotakorvausohjelman toteuttamisesta määrättiin 13.10.1944 annetulla asetuksella Sotevalle.

Sotevan tehtävä oli valita tavarantoimittajat, tilata sotakorvaustoimitukset ja yhdessä neuvostoviranomaisten kanssa hyväksyä tuotteet. Tuotteiden hinnoittelu perustui sotakorvausasetukseen, jonka mukaan tavarantoimittajille tuli maksaa valtion varoista korvaus, joka vastasi tuotteiden ”kohtuullisia” tuotantokustannuksia lisättynä ”kohtuullisella yrittäjäansiolla”.
close Toiminnan laajentuminen ja siirtyminen yksityiselle sektorille Työmaahuolto Tausta ja tehtävänkuva Marraskuun alussa 1944 joukko lottajärjestön rajatoimiston johtotehtävissä toimineita naisia perusti Työmaahuolto ry:n (myöh. Työmaahuolto Oy). Työmaahuollon tehtävänä oli työllistää lottakomennukselta vapautuvia naisia. Samaan aikaan suunniteltiin valtion toimesta sotapalveluksesta vapautuvien miesten työllistämistä Pohjois-Suomen jälleenrakennustyömaille. Työmailla tarvittiin ruokahuoltoa ja entisillä lotilla oli sekä osaamista, että tarvittavaa kalustoa. Työmaahuolto otti hoitaakseen valtion alaisten jälleenrakennustyömaiden muonituksen. Toimintansa alkuvaiheessa Työmaahuolto hoiti valtion jälleenrakennustyömaiden ruokailua. Maastossa työskentelevän henkilökunnan lisäksi Työmaahuollon palkkalistoilla oli kouluttaja, ruoanvalmistuksen neuvoja, ruokalistojen suunnittelija sekä elintarvike- ja kassantarkkailijat. Vuoden 1945 aikana Työmaahuolto sai hoidettavakseen myös useiden suurten yritysten ruokaloita, ja saman vuoden kesällä Työmaahuollolla oli yli 250 ruokalaa. Kaksi vuotta myöhemmin Työmaahuolto myi valtion alaiset jälleenrakennustyömaiden ruokalat ja keskitti toimintansa kokonaan yksityiselle sektorille. Kaupan myötä Työmaahuollolle jäi 48 ruokalaa. Haasteet Lapissa ja toiminnan sopeuttaminen poikkeusoloihin Olosuhteet Lapin jälleenrakennustyömailla olivat alkeelliset. Saksalaiset valitsivat vetäytyessään Lapista ”poltetun maan” taktiikan. Lapin läänin rakennuskannasta ja liikenneyhteyksistä tuhottiin suurin osa, paikoitellen jopa 90 prosenttia. Tuhojen laajuutta kuvaa hyvin se, että Pohjois-Suomen hävitetyn alueen pinta-ala oli melkein yhtä suuri kuin Hollanti ja Belgia yhteensä. Työmaahuollon toimintaa jälleenrakennustyömailla määrittelivät hyvin voimakkaasti hävitetyn alueen poikkeusolosuhteet. Osa alueen kaivoista oli myrkytetty, teitä oli miinoitettu ja ruuanlaittovälineistä oli pulaa. Yöpymispaikat olivat alkeellisia, ja parakit tai teltat olivat parasta, mitä oli tarjolla. Henkilökunta oli kuitenkin entisinä lottina tottunut työskentelemään haasteellisissa olosuhteissa. close Lottajärjestön kohtalo Lottajärjestön kaksoisstrategia Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta suojeluskunnat lakkautettiin marraskuun alussa 1944. Lottajärjestö oli sääntöjensä mukaan suojeluskuntajärjestön tukijärjestö ja näin myös lakkautettavien järjestöjen listalla. Lottajärjestön keskusjohtokunta valitsi tilanteen selvittämiseksi kaksoisstrategian. Lottajärjestössä alettiin valmistella sääntömuutosta suojeluskunnista irtaantumiseksi. Samaan aikaan alettiin myös suunnitella säätiötä, joka voisi jatkaa lottajärjestön huolto- ja avustustyötä. Lottajärjestö lakkautettiin 23.11.1944. “säätiön hallituksen harkinnan mukaan, säätiön sääntöjen puitteissa, huoltaa ja avustaa Suomen kansalaisuutta olevia käytökseltään nuhteettomia, sodan johdosta tai sen seurauksista terveytensä, huoltajansa tai työpaikkansa menettäneitä naisia ja lapsia tai sellaisia muuten kärsimään joutuneita naisia, jotka ovat kristillismielisessä hengessä toimineet kotien ja isänmaan hyväksi”. Erityisesti haluttiin tukea sotatoimialueelta työtehtävistä palaavia naisia. Osa naisista palasi lottakomennukselta niin vaikeisiin olosuhteisiin, että apua tarvittiin kiireellisesti muun muassa vuokran maksuun, elintarvikeannosten lunastamiseen tai ammatinharjoittamiseen tarvittavien työvälineiden hankkimiseen. Suomen Naisten Huoltosäätiöltä lakkautetun lottajärjestön jäsenet saattoivat hakea henkilökohtaista avustusta. Säätiön resurssien hankinta Heti Suomen Naisten Huoltosäätiön perustamisen jälkeen alkoivat lottajärjestön piiri- ja paikallisosastot lahjoittaa varallisuuttaan uudelle säätiölle, jonka tarkoituksena oli jatkaa lottajärjestön huoltotyötä. Muun muassa kiinteistöjä, maa-alueita ja irtaimistoa lahjoitettiin niin, että lahjoitusten yhteissummaksi kirjattiin 340 500 vanhaa markkaa, nykyrahaksi muutettuna 58 870 euroa. Tämän lisäksi lottajärjestön rajatoimiston voittovaroista siirrettiin Suomen Naisten Huoltosäätiölle kaksi miljoonaa vanhaa markkaa, nykyrahaksi muutettuna 345 800 euroa. Tuusulassa sijaitseva Syvärannan tila lahjoitettiin niin ikään Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Nykyään Syvärannan tilalla on Lottamuseo, jota ylläpitää Lotta Svärd Säätiö. Toiminnan jatkaminen uuden organisaation avulla Lokakuussa 1944 pidettiin lottajärjestön piirien edustajien kokous, jossa päätettiin yksimielisesti perustaa Suomen Naisten Huoltosäätiö ja hyväksyttiin sille laaditut säännöt. Lottajärjestön huoltotyötä jatkamaan perustetun säätiön tehtävänä oli: close Alli Paasikiven Säätiö Lottajärjestön lakkauttamisen jälkeen järjestön jäljelle jäänyt omaisuus siirrettiin Suomen valtiolle. Vuonna 1952 lottajärjestön jäämistön varat luovutettiin Alli Paasikiven Säätiölle, jonka tarkoituksena oli jatkaa ja tukea tasavallan presidentin puolison Alli Paasikiven aloittamaa yhteiskunnallista huoltotyötä. Alli Paasikiven Säätiö pyrkii omalla työllään lisäämään suomalaisten perheiden sosiaalista turvallisuutta ja kohottamaan kotien aineellista ja henkistä pääomaa. Alli Paasikiven Säätiölle siirrettyjä varoja oli pankkitalletuksina noin 60 300 000 vanhaa markkaa ja arvopapereina noin 14 700 000 markkaa eli yhteensä noin 75 miljoonaa markkaa, nykyrahaksi muutettuna 2 426 000 euroa. Näin suuri osa lottajärjestön mittavasta omaisuudesta saatiin kanavoitua Suomen Naisten Huoltosäätiön ja Alli Paasikiven Säätiön kautta edelleen naisten ja lasten huoltotyöhön, jolle sotien jälkeisessä yhteiskunnassa oli suuri tarve. Suomen Naisten Huoltosäätiön avustus- ja huoltotoiminta Pian Suomen Naisten Huoltosäätiön perustamisen jälkeen palkattiin säätiöön huoltosihteeri suunnittelemaan ja organisoimaan avustus- ja huoltotoimintaa. Varat avustustyöhön saatiin aluksi myymällä lahjoituksena saatuja kiinteistöjä ja maa-alueita. Myöhemmin avustustyötä rahoitettiin asunto-osakeyhtiöiden vuokratuloilla ja ravintolatoiminnan myynnistä saaduilla varoilla. Avustuskohteet jaettiin kolmeen ryhmään: sairausavustuksiin, ammattiopintoavustuksiin ja muihin henkilökohtaisiin avustuksiin. Sairausavustuksia myönnettäessä periaate oli taata varattomille, etupäässä lakkautetun lottajärjestön jäsenille, mahdollisimman hyvä hoito, tarpeen vaatiessa erikoislääkärin tutkimukset ja lääkärinlausunnon edellyttämät hoidot. Sairausavustuksia haettiin eniten tuberkuloottisten ja reumasairauksien hoitoon. Suomen Naisten Huoltosäätiön toiminnan alkuvuosina opintoavustuksen anojia oli erityisen runsaasti, mutta opintoavustuksen tarvitsijoita riitti vielä säätiön toiminnan toisellakin vuosikymmenellä.