Lottakuvien kertomaa - oikean lotan tarina?
Lottiin liittyvästä runsaasta kuvamateriaalista voi päätellä paljon. Kuvia tarkastelemalla voi saada osviittaa paitsi lottien työn luonteesta, mutta myös siitä mitä milloinkin on pidetty merkityksellisenä, taltioimisen ja viestittämisen arvoisena. Millaisena lotta on minäkin aikana nähty ja kuvattu, on myös ajan kuvaa. Lottakuva on vahvasti sidoksissa vallitseviin arvoihin sekä tulkintoihin historiasta ja suomalaisuudesta. Lottakuvan kehityskulkua lähestytään eri ajanjaksojen lotta-aiheisten kuvien kautta.
Ihannelotan tarina saa alkunsa
Sotia edeltävän kuvamateriaalin hallitseva lottatyyppi on niin kutsuttu ihannelotta. Lotta Svärd -lehdessä 11/1936 ihannelotta-ajatuksen kerrotaan syntyneen jo 1910-luvun loppupuolella Suojeluskuntaperheiden äitien, sisarten ja tytärten toimiessa hehkuvalla innostuksella isänmaan hyväksi. 20-luvulla julkaistussa artikkelissa lotta Kersti Bergroth kuvailee, kuinka koko Lotta-käsite perustui eräänlaiseen ”ihanne-olentoon”, joka oli uhrautuva, ylivoimaisistakin työtaakoista selviytyvä, turhuuksista vapaa, ylhäinen ja vaatimaton. Ihannelotan perustan muodostavat arvot olivat uskonto, koti ja isänmaa. Lottiin liittyvässä kuvamateriaalissa nämä arvot ovat vahvasti läsnä.
Varsinkin sotia edeltävällä rauhanajalla arvokuvaukset ovat varsin tyypillisiä. Erityisesti niitä näkyy Lotta Svärd -lehtien ja Suojeluskuntalaisten Hakkapeliitan sivuilla, mutta myös postikorteissa. Painotus on lottien isänmaallisuudessa: lottia kuvataan lottarivistöinä, lippuvartioina ja -kulkueina liehuvien lippujen kanssa, joskus yksinään tai suojeluskuntalaiset seuranaan. Kotiin ja perheeseen liittyvää kuvaa näkee harvemmin. Silloin kun äitejä ja lapsia kuvataan, kyseessä ovat tavallisesti varttuneemmat lapset, lottapukuinen äiti tyttärineen tai koko suojeluskuntaperhe. Uskonnollisuus ilmenee erityisesti kirkossa järjestettyjen lottalupauksen antamistilaisuuksien kuvauksissa, joskin Isänmaa ja uskonto näyttävät nivoutuvan monissa kuvissa yhteen.
”Hän Lottansa vei mukanaan” – esikuvana Runebergin Lotta Svärd
Lottajärjestölle nimen antanut, runoilija J.L. Runebergin luoma Lotta Svärd -hahmo on kuva-aihe, johon palattiin yhä uudelleen. Toisinaan hänet kuvattiin iäkkäänä, mikä näyttäisi olevan melko tavallista alkuvuosien lottakuvaukselle ylipäätään. Monissa kuvissa lotat esiintyvät sekä tomerina mammoina että voimakkaina, aikuisina naisina. Tyypillisiä ovat myös erilaiset kokoonpanot lotasta ja suojeluskuntalaisesta. Kaksikko näyttää muodostavan useissa kuvissa maanpuolustajaparin, joka tekee yhteistyötä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Sekä Lotan ja Svärdin että lotan ja suojeluskuntalaisen suhde näyttäytyy kumppanuutena: pari kulkee vierekkäin tai käsikynkkää.
Muonituslotta – se todellinen Lotta Svärd?
Suosituimman ja eniten käytetyn kuva-aiheen muodostaa muonituslotta. Hän on joko mantteliin tai työesiliinaan pukeutunut soppatykin äärellä häärivä muonitusryhmän jäsen tai herttaisesti hymyilevä, ruokaa tai juomaa tarjoileva neitokainen. Mainoksissa muonituslotat esitetään lisäksi jämäköinä elintarviketeknikkoina ja pyylevinä täti-ihmisinä. Ruoanlaiton ja tarjoilun ohella muita muonitusaiheina ovat sankojen, korien ja patojen kantaminen ja vedenhaku.
Muonitus-aiheen suosioon ei ole yksiselitteistä syytä, mutta ihannelottaa määrittävät piirteet kuten palvelualttius, työteliäisyys ja ahkeruus katsottiin eritoten muonituslotan ominaisuuksiksi. Tästä syystä muonituslottaa saatettiin pitää jopa ihannelotan tyyppiesimerkkinä.
Tänään minä juttelin vähän muonituslottiemme kanssa. Joskus minusta tuntuu, että pitäisi olla muonituslotta eikä mikään muu. Siinä on todellinen Lotta Svärd. Muonituslotta tekee työtä hurjempaa tahtia kuin kukaan muu. Kun näkee hänet työssä, niin tuntuu kuin ei kukaan muu oikein oikeaa työtä tekisikään. Mikään ei ole niin liikuttavan toimeliasta kuin muonituslotan työ. Ja se on niin viehättävän nöyrääkin työtä. Muonituslotta on kyllä lotta-ajatuksen symboli, palvelemisen ja itsensäunohtamisen vertauskuva... Muonituslotat ovat erikoisen herttaisia. Ne edustavat yhtä viehättävää lotta-ajatuksen puolta, jonkinlaista kodikkuuden ja sotilaallisuuden sekoitusta, jonkinlaista sydämellistä sankaritunnelmaa.
”Lotta on nainen sarkatakissakin” – Ihannelotan naisellisuus
Ihannelotan tuli aina olla naisellinen niin asussaan kuin toimissaan. Esimerkiksi uniformumaisen lottapuvun naisellisuutta korostettiin valkoisilla kauluksilla ja kalvosimilla reikäompeleineen. Vaatimus oli kuitenkin ristiriitainen, sillä lottien naisellisuutta pyrittiin toisaalta myös häivyttämään. Alkuvuosina lotat kuvataan usein sarkatakissa, jonka sotilaallinen ulkomuoto miellettiin maskuliiniseksi; lotat eivät myöskään saaneet käyttää huomiota herättävää värikosmetiikkaa, kammata hiuksiaan turhamaisille ”teatterikampauksille” tai käyttää koruja – vihkisormusta lukuun ottamatta. Myös aktiivinen miehinen toimintaympäristö soti perinteisiä naiskäsityksiä vastaan. Oheisia lottien naiseudesta muistuttavia kuvia tulee vastaan eritoten miehille suunnatusta Hakkapeliitta-lehdestä.
Monipuolistuva lotta
Sotaa edeltävän ajan lottakuvaa hallinnut ihannelotta sai sotavuosina uusia ulottuvuuksia. Lottajärjestön ja suojeluskuntien tarjoama lotan malli ei suinkaan väistynyt, mutta se täydentyi lottajärjestön ulkopuolisten tahojen rempseämmällä, epävirallisemmalla ja vapaamuotoisemmalla otteella. Kenttäpostikorttien, kenttäjulkaisujen ja aikakausilehtien monipuolinen sisältö, johon kuului enenevissä määrin myös huumori- ja romantiikka-aiheet, kertoo ajan muutoksesta ja osaltaan myös ihanteiden väljähtymisestä.
Sotavuosien lottakuvat ja piirrokset paljastavat, että esimerkiksi lottien tarkkojen pukeutumissääntöjen tulkinnassa ilmeni eroavaisuuksia. Piirroskuvan kenttälottien lakkien alta paljastuvat pitkät kutrit eivät ehkä olleet aivan sääntöjen mukaiset. Pitkät hiukset eivät saaneet ”hapsottaa pitkin hartioita” kuten todettiin lottalehdessä vuonna 1943.
Ihannelottaa määrittävät ominaisuudet kuten ahkeruus ja työteliäisyys ovat kuitenkin vahvasti läsnä – eritoten kuvissa, joissa lotat ovat työn touhussa.
Suosiossa suurin
Kanttiineissa toimiviin lottiin kiinnitettiin huomiota myös sotavuosina. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, sillä suuri osa kenttäkomennuksella olleista lotista toimi muonitustehtävissä ja myös kanttiinit työllistivät lukuisia lottia. Muonitus- ja kanttiinilottakuvausten jo ennen sotia saavuttama suosio jatkoi siis vain kasvuaan. Lotta Svärd -lehdessä vuonna 1943, Ilma Route kirjoitti:
Kanttiinityöhön pääsy on monelle kentälle saapuvalle lotalle ihannekomennus, sillä kanttiinitoimintaa ympäröivä sädekehä tekee sen viekoittelevaksi ja romanttiseksi.
Usein koko lottatyölle kasvot antava kanttiinilotta kuvataan ihanteen mukaan ystävällisesti hymyilevänä, herttaisena, iloisena, reippaana ja palvelushaluisena. Varsinkin sota-ajan postikorteissa kanttiinilotta on nuori, kiharakutrinen ja useimmiten myös vaaleaverikkö. Hänet kuvataan ison kuparikahvipannun kanssa tai kahvia kupista tarjoamassa. Nuoruus ei kuitenkaan ole yksinomaan kanttiinilottien ominaisuus; toisin kuin rauhan aikana, sota-ajan lotta esitetään tavallisimmin nuorena.
Unelmien lottia ja huumoria
Sotavuosille tyypillisiä ovatkin enemmän tai vähemmän realistiset kuvaukset nk. unelmalotasta, jollaiseksi voidaan luokitella myös edellä mainittu nuori kahvipannun kantaja. Varsinkin pila- ja muissa piirroskuvissa tämä usein äärimmäisen naisellinen lottatyyppi on tunnistettavissa tuuheista hiuksista, pitkistä räpsyripsistä ja lyhyestä hameen helmasta. Hänellä saattaa olla jalassaan myös nylon- tai verkkosukkahousut ja sirot korkokengät, jotka useimmiten ovat väriltään punaiset. Unelmalotta kuvataan usein lumoutuneen sotilaan seurassa tai haaveilevan miesjoukon ympäröimänä, joiden pään päällä leijailevat sydämet.
Huumoriaiheiset pilakuvat muodostavat myös mielenkiintoisen lottakuvien ryhmän. Vitsipostikorttien lottahahmo saattaa olla esimerkiksi kuria pitävä ja kiukustunut ”Justiina”, joka heittää etuilevaa sotilasta joko kaulimella tai kattilalla. Kenttäjulkaisuissa ja lottalehdessä tuotiin esille myös lottien omia pilakuvia, jotka usein liittyivät lottatyöhön.
Lotta ja sotilas
Suojeluskuntatoimintaa oli sodan aikana vähän, joten aiemmin suosittu parivaljakko – lotta ja suojeluskuntalainen – vähenevät sota-ajan kuvastossa. Talvisodan aikana ja sen jälkeen lotan vastinparina ei siis ole suojeluskuntalainen vaan sotilas. Lottia kuvataan yhdessä myös muiden maanpuolustajien, kuten sotilaspoikien, alokkaiden, reserviläisten ja linnoittajien kanssa. Sota-aikana lotta ja sotilas esitetään myös vihkiparina ja toisinaan rennosti vierekkäin, niin että mukana voi olla myös Runebergin Lotta Svärd -runon säe. Lukuun ottamatta unelmalotta tyyppisiä kuvauksia, ilmeet ja tilanteet sotilaiden ja lottien välillä ovat usein neutraaleja.
Vääränlainen lotta
Lotan tuli tietää, mitä hän ei saanut tehdä ”lottana” ja mitä hänen taas piti tehdä ”lottana”. Vapaaehtoisesti lottakuriin alistuvan lotan tuli siten noudattaa järjestön käytös- ja pukeutumissääntöjä. Vaikka ihanteen mukaisen lotan tuli olla naisellinen, lotalta edellytettiin myös vaatimattomuutta, minkä vuoksi lotta ei saanut herättää huomiota koreilemalla esimerkiksi teatraalisella kampauksella tai värikosmetiikalla. Meikkaamattomuudesta muistuteltiin muun muassa vuoden 1941 lottalehdessä, jossa tehtiin ero ”oikean ja väärentämättömän lotan” ja ”lotta à la filmitähden” välillä. Oikean lotan tuli myös välttää kaikenlaista joutilaisuutta ja tylsäilyä. Kiellettyä oli myös esimerkiksi hameen helman lyhentäminen, joka tuli sallituksi vasta jatkosodan loppupuolella – silloinkin helmaa sai lyhentää vain 5 cm. Varoittavina esimerkkeinä julkaistut lehtijutut ja kuvitukset lienevät heijastelleen varsin osuvasti vallinnutta tilannetta kentällä, jossa tiukkoja sääntöjä ja määräyksiä pidettiin toisinaan epäkäytännöllisinä ja rajoittavina.
Lottien omatekoisissa teoksissa tulee useimmin kyseenalaistettua se lottajärjestön vaalima lottaihanne, joka järjestön virallisessa kuvanmateriaalissa on hyvin vahvasti edustettuna.
Lottaihanteensa kadottanut Lotta
Sotienjälkeisten vuosikymmenten lottakuva on poliittisilla merkityksillä latautunut, mutta se kytkeytyy yhtä lailla keskusteluun sukupuolten tehtävistä ja paikasta yhteiskunnassa. Sodan päättymisen jälkeen lotta-aihe nousi kiivaan keskustelun alle 1950-luvun puolivälissä, kun järjestön lakkautuksesta oli kulunut kymmenkunta vuotta. Ensimmäisen tuntuvan polemiikin nostatti Väinö Linnan teos Tuntematon sotilas (1955), jonka kevytkenkäinen lottahahmo Raili Kotilainen kyseenalaisti ihannelotan ja koko Lotta Svärdin symboloimat arvot.
Lottien kuvaaminen upseerien seuralaisina ja viettelijöinä sai tuulta alleen jälleen vuonna 1963 Paavo Rintalan romaanikäsikirjoituksen myötä. Suuren yleisön tietoisuuteen kyseinen lottakuvaus kulkeutui ensin Mikko Niskasen elokuvasta Sissit ja myöhemmin Rintalan romaanista Sissiluutnantti. Kohuteos herätti julkilausumien ja kannanottojen ryöpyn. Raili Kotilaisen tavoin tarinan seksuaalisesti aktiiviset lotat koettiin hyökkäykseksi lottaihannetta kohtaan. Arvonsa ja ihanteensa menettäneellä lottahahmolla pyrittiin tuomaan esiin porvarillisen arvomaailman rappio ja sodan mielettömyys, mutta asettamalla syyniin lottien seksuaalinen siveys asetettiin samalla kyseenalaiseksi lottien työn tärkeys ja jopa tuomittiin naisten toiminta maskuliiniseksi mielletyllä areenalla.
Yleisönosastokirjoituksissa lottien kunniaa puolustaneet tahot ryhtyivät ehdottamaan lotille muistomerkkiä, jonka tehtävänä oli olla voimakas vastalause lottien mustamaalaamiseen syyllistyneille. Tämä ”Suomen uljain monumentti” tuli pystyttää ”niin korkealle jalustalle, ettei panettelu sitä tavoita”. Muistomerkkiehdotus sai odotetusti osakseen myös vitsailua ja vastustusta.
Tuntemattoman sotilaan ensimmäisessä elokuvaversiossa (Laine 1955) Kotilaisen hahmo jätettiin tietoisesti pois, mutta vuoden 1985 uudelleen filmatisoinnissa (Mollberg) hahmo oli mukana. Päätös johti jälleen kynäsotaan lehtien sivuilla, jossa aihetta käsiteltiin niin mielipidekirjoituksissa kuin pilapiirroksissa.
Kunnollinen lotta
Rintala ei teoksellaan halunnut ottaa kantaa todellisten lottien käyttäytymiseen sotatoimialueella, eikä liioin Linnakaan ollut kiinnostunut yksittäisten lottien ja heidän työnsä häpäisemisestä, vaan nimenomaan tähtäimessä oli lottien edustama arvomaailma. Tästä huolimatta yksipuolinen lottakuva koettiin yleistävänä ja siten kaikkia lakkautetun järjestön jäseniä halventavana. Lottia tukeneet tahot vastustivat kyseisten teosten tarjoamaa lottakuvaa jyrkästi. Tuomiten parjaavina pitämänsä kuvaukset kannattajat painottivat sen sijaan lottien kunnollisuutta. Kunnollinen lotta tulikin kuvattua jo aiemmilta vuosikymmeniltä tuttuun tapaan ihannelottatyyppisesti ahkerana, uhrautuvana ja asialleen omistautuneena.
Sen enempää kaunistelematta kuin mustaamatta
Rintamalla työskennelleiden kenttälottien arkea pyrittiin kuvaamaan myös realistisesti. Muun muassa Irja Virtasen romaani Kenttäharmaita naisia, joka julkaistiin vuonna 1956, perustui kirjailijan omakohtaisiin lottakokemuksiin. Kirjan kuvaus tuo esille lottien inhimillisyyden ja sen, että lottien joukko oli kirjava sisältäen myös niitä, jotka tosissaan saattoivat ”haikailla” miesten perään.
Samana vuonna sai ensi iltansa myös Tuulikki Rajan romaaniin perustuva elokuva Rintamalotta, jolla oli yhtäläiset pyrkimykset: tuoda esiin lottien raskas työ ja omistautuminen tehtävilleen silottelematta kuitenkaan sota-ajan todellisuutta.
Ansioitunut sotakirjailija Reino Lehväslaiho julkaisi myös lotta-aiheisen romaanin vuonna 1978. Lotta-aiheen arkaluonteisuudesta kertoo se, että Rintamalotat-nimistä teosta oltiin aluksi haluttomia julkaista. Julkaisunsa se sai lopulta salanimellä Veikko Remes. Vaikka romaani pyrkii kunnioittamaan kohdettaan ja kertomaan todentuntuisesti neljän nuoren lotan sotakokemuksista jatkosodassa, voi sen sivuilta kuitenkin havaita ajalle ominaista tendenssiä seksualisoida lottia.
Poliittinen Lotta
Sodanjälkeinen lottakuva asetti kyseenalaiseksi lottien sukupuolisiveellisyyden lisäksi myös lottien poliittisen puolueettomuuden. Äärivasemmisto leimasi lottajärjestön fasistiseksi, mikä osaltaan johti muun muassa Ylen lotta-aiheisen radio-ohjelman hyllyttämiseen vuonna 1969. Poliittisia aiheita käsittelevät pilapiirrokset kuvaavat lotat tavallisesti hullunkurisina ja pyylevinä keski-ikäisinä hahmoina.
Aallonpohjalta jalustalle – lotta 90-luvun sankarittarena
Sotien jälkeiseen lottakuvaan alkoi hiljalleen tulla muutosta 1980-luvun loppupuolella. Lottien kuvaaminen langenneina naisina alkoi monia jo tympäistä ja yhä useammin tuotiin esille, että keskustelut lottien moraalista voisi saattaa jo unholaan. Merkittävä muutos tapahtui kuitenkin 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen myötä, jonka vanavedessä uuspatrioottinen aalto pyyhkäisi Suomen yli tuoden muutoksen suomalaiseen historiakulttuuriin ja tietysti myös lottakuvaan.
Ilmapiirin vapautuminen ja kiinnostuminen naisten historiaan mahdollisti aivan uudella tavalla lotta-aiheen käsittelyn. Lottamerkistä alettiin puhua kunniamerkkinä, kun taas lottapuvusta tuli edustuspuku. Lottia ja myös heidän toimintaansa haluttiin esitellä laajalti. Lotista tehtiin romaaneja, muistelmakirjoja, tutkimuksia, näytelmiä, musiikkiesityksiä ja tv-sarjoja. Ympäri Suomea järjestettiin lottanäyttelyitä, perustettiin lottaperinneyhdistyksiä, tuotettiin lottamuistoesineitä, valmistettiin lottapukuja, kierrettiin kertomassa lotta-aiheesta koululaisille ja järjestettiin tapahtumia, joihin lottia kutsuttiin kunniavieraiksi. Lottien ”salonkikelpoistuminen” ja 1990-luvun ”lottarenesanssi” nosti lotan jalustalle milteipä palvonnan kohteeksi.
Ideaaleja, kiiltokuvia ja yli-ihmisiä —myyttien ja stereotyyppien lotta
Lottien ”maineenpalautuksen” jälkeen lotista haluttiin luoda yhtenäinen ja kansallinen kertomus. 1990-luvun lottaesitykset olivat omiaan luomaan lottakuvaa, joka oli korostuneen nuhteeton, sillä ihanteen korostaminen toimi vahvana vastapainona sodanjälkeiselle kirjasotien ryöpytykselle ja julmina pidetyille tulkinnoille. Julkisuudessa lotta esitettiin epäoikeudenmukaisen loanheiton uhrina, joka ihan oikeasti oli siveä, urhea ja työteliäs.
Sodanjälkeisen ryvettyneen lottakuvan korvasikin jollain tapaa hyvin kiillotettu kuvaus, jonka keskiössä komeili ihannelotan viaton ja suloinen olemus. Lottajärjestö puolestaan näyttäytyi sisarellisena, ei-poliittisena organisaationa. Sotia edeltävän ajan ihanteellinen kuva lotasta oli tehnyt paluun, vaikka fokus olikin suunnattu kiinteästi lottien sota-ajan toimintaan.
”Uuden ajan” lottakuvan keskiöön iskostui vankasti myös lottien sota-ajan peloton, pyyteetön ja uhrautuva työ, sekä valtavat voimanponnistukset sodan synnyttämässä poikkeustilanteessa. Yleistä keskustelua hallitsivat 2000-luvun edetessä ylistävät yleiskuvaukset lotista vahvoina suomalaisina naisina, taitavina liikenaisina, väsymättöminä työmyyrinä, jopa yli-ihmisinä.
Kuitenkin vallalla oleva lottakuva sai osakseen myös arvostelua. Kritiikki kohdistui toisaalta lottakuvan yksipuolisuuteen, mutta myös sen historialliseen totuusarvoon. Toisin sanoen, vaikka lottakuva ammentaa historiasta, se on vahvasti nykyajan värittämä. Tämän takia se jollain tapaa kertoo jopa enemmän nykyisyydestä kuin menneisyydestä. Tästä on esimerkkinä esimerkiksi Lupaus-elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 2005. Elokuva oli Lotta Svärd Säätiön rahoittama ja sen asiasisältöä valvoi kuuden lotan muodostama neuvosto. Vaikka se esitti lottien itseymmärryksen mukaista lottakuvaa, sitä myös kritisoitiin itsesensuurista ja lotan pakottamisesta kiiltokuvamaiseen ihannelotan muottiin.
”Lotta on juuri sellainen kuin haluaa olla” – monenkirjavia lottia ja boss-naisia
1990- ja 2000-lukujen lottakuvan arvottava tendenssi, joka asettaa vastakkain pahan lotan (joka ei tästä syystä voi siis olla ”oikea” lotta) ja oikeaksi lotaksi mielletyn hyvän lotan, ei juuri anna sijaa erilaisille lottatulkinnoille. Jo 2010-luvulle tultaessa lottarenesanssin aikana rakentunut ihannointiin perustuva lottakuva alkoi kaipaamaan rinnalleen vaihtoehtoisia, moniäänisempiä tulkintoja. Vaikka lottaa edelleen ansaitusti voidaan pitää rohkeana, vahvana, ahkerana ja kunnioitettavana, moderni lotta-aiheen tarkastelu pyrkii etenemään yleiskuvasta syvemmälle. Sen tavoitteena on purkaa aiheen ympäriltä sekä myytit että epärealistiset kahden ääripään vastakkainasettelut, jotka vuorollaan pakottavat lotan joko enkelin tai rappiollisen naisen rooliin. Sen sijaan aihetta lähestytään inhimillisemmistä näkökulmista.
Eri näkökulmat salliva lottakuva pyrkii siis pois yhdestä jaetusta totuudesta ja huomioi yksilöiden moninaisuuden ja erot ihmisten välillä. Lottaa ei siten tarvitse kuvata heikkouksia vailla olevana supersankarina tai pyhimyksenä, vaan inhimillisenä ja vivahteikkaana. Lotalle, niin kuin muillekin ihmisille, sallitaan sekä seikkailumieli että väsymys ja epäonnistuminen. Näin syntyy inhimillinen lottakuva, joka ei odota lotalta moitteettomuutta, vaan oikeastaan sitä, että velvollisuudet pyrittäisiin täyttämään niin hyvin kuin pystytään – vaikka ihanne jäisikin täyttymättä.
Lottamuseolla vuosina 2020–2023 esillä olleen Oikea lotta? – erikoisnäyttelyn osallistavalle seinälle ilmestyi useaan otteeseen sana ”Boss” ja erään koululaisryhmän jäljiltä lause ”Lotta on juuri sellainen kuin haluaa olla”. Niinpä. Kyllä. Nykyajan lottakuvan mukaan myös lotalla on oikeus olla juuri sellainen, mitä se sitten onkaan. Jos oikea lottuus ei edellytä yhdenlaisuutta, ei siten ole vain yhtä oikeaa lottaa. Moninaisiin tulkintoihin kuuluu siten niin oman elämänsä pomona toimiva itsevarma, itsenäinen ja vahva ”Boss” -nainen, kuin esimerkiksi parhaansa yrittävä hyväntahtoinen tunari… ja kaikkea siltä väliltä.
Lähteet
Kuvalähteet:
Espe. 2016. Suomili! Sota-ajan-tarinoita. Tawast, Pinja ”Nieal” & Ota, Yusuke ”Maro” (toim.) Sarjakuvaryhmä Sanmagumo. Kuva kirjan etukannesta.
Esitteet ja postikortit, Lottamuseon arkisto.
Karlsson. 1994. Helsingin Sanomat 19.3.1994. Pilapiirros esiintyy artikkelissa ”Lottatutkimus kertoo viattomuuden ajasta”.
SA-kuva
Setz. Lotta Svärd: Women of War. Setz Arts: https://www.setzcomics.com/lotta
Wright, Riitta von. 2007. Lotta Svärd paperinukke.
Kirjalliset lähteet:
Heitä emme unohda koskaan. Ankarina vuosina lottien työ oli korvaamatonta. Kotiliesi no 20, 17.10.1986.
Juurisoja, Vuokko. 1991. Lottamerkki on kunniamerkki. Karjala, 5.12.1991.
Kantola, Annukka. 2012. Ihannoinnista loanheittoon ja takaisin. Suomenmaa, 31.1. 2012.
Kauppinen, Touko. 2009. Ei vain prostituoituja tai enkeleitä. Helsingin Sanomat 3.6.2009.
Kauttu, Kyllikki. 1994. Legendaariset lääkintälotat – päättynyt luku terveydenhuoltomme historiaa. Suomen lääkärilehti 1994 no 33 vsk 49.
Kinnunen, Tiina. 2006. Kiitetyt ja parjatut — Lotat sotien jälkeen. Otavan Kirjapaino oy.
Kinnunen, Tiina. 2011. Lottahistorian monet tulkinnat. Vapaussoturi no 2, 2011.
Kononen, Seppo & Nykänen, Jukka. 1990. Lottien uusi kevät. Savon Sanomat, 12.6.1990.
Kumpulampi, Kari. 2010. Naiset täyttivät tinkimättä velvollisuutensa sotavuosina. Käsittämätön voimannäyte. Sotainvalidi no 5, 2010.
Lehtonen, Veli-Pekka. 2005. Unelmatytöt Kannaksella. Helsingin Sanomat Nyt -liite 2005.
Lotat. 2019. Iltalehti Teema Historia no 16, 2019.
Lottien paluu. Suomen Kuvalehti no 9, 27.2.2004.
Manninen, Tuomas. 2011. Lottamannekiini. Ilta-Sanomat, 8.3.2011.
Rautio, Ilse. 1997. Lotta on 90-luvun sankaritar. Helsingin Sanomat, 1.6.1997.
Stavén, Pauli. 1990. Rakkaat lotat saivat vihdoin oman näytelmänsä. Karjala no 47, 22.11.1990.
Timonen, Kaarina. 1998. Lotta on suomalainen ylinainen. Ilta Sanomat Viikonvaihde, 30.10.1998.
Vainio, Riitta. 1994. Lottatutkimus kertoo viattomuuden ajasta. Helsingin Sanomat 19.3.1994.
Kenttäharmaita naisia -kirjan mainos. Uusi Suomi. 22.11.1956.
Anja Pohjola lottana Sissit-elokuvassa. Teoksessa: Kinnunen, Tiina. Kiitetyt ja parjatut – Lotat sotien jälkeen. Otava, Helsinki. 2006. s.136.
Rintamalotat Soilikki ja Irma. Teoksessa: Kotilaisesta tuli rasite. Iltalehti, Historia: Lotat. 2019, nro 16. s. 62.
Kovanen, Tapani. Lakkautettu lottajärjestö marssitetaan yleisradioon. Suomen Sosialidemokraatti. 29.11.1967.
Lehväslaiho, Reino. 1978. Rintamalotat. Tammi.
Miksi lotista ei saa puhua radiossa? Suomen Kuvalehti. 30.5.1969.
Nykänen, Ilmari. Ehdotus lottajärjestön muistomerkiksi. Kansan Uutiset. 8.10.1963.
Nykänen, Ilmari. Lotta Svärd ja Suojeluskunta nousevat haudasta. Kansan Uutiset. 26.11.1972.
Ovaska, Terho. Aika velikultia. Kiitos vaan kunniasta. Uusi Suomi. 10.2.1986.
Vanhoja sotilaita. Et ole unohtunut Lotta Svärd nro 1. 1955.
Lottamuseon arkistomateriaali
Bergroth, Kersti. 1940. Nuoren lotan päiväkirja. 2. Painos. Otava.