Polkupyörä – naisen korvaamaton ystävä
Kaksipyöräinen kulkuväline
Polkupyörät ilmestyivät Suomen teille 1890-luvulla. Jotkut tekivät tuolloin vielä pyöränsä itse. Tekninen kehitys ja hintojen lasku mahdollistivat pyörän hankinnan 1900-luvun alussa yhä useammalle. Pyöränomistajien määrä nousi 15 prosenttiin väestöstä 1920-luvun lopulla ja 30 prosenttiin 1930-luvun loppuvuosina.
Polkupyörämerkkien nimet – ikkuna kadonneeseen Suomeen
Suomessa oli 1920-luvulta 1960-luvulle hämmästyttävä määrä pieniä pyöränvalmistajia. Kalevi Lepon teoksessa ”Suomalaisia polkupyörämerkkejä” (Vanhat velot ry 2010) on lueteltu lähes 800 pyörännimeä valmistustietoineen. Kielentutkija Terhi Ainiala toteaa osuvasti, että pyörämerkit ovat kuin ikkuna kadonneeseen Suomeen. Ensimmäisillä pyörämerkeillä oli kansallisromanttisia nimiä kuten Aino, Väinö, Kaleva ja Sampo. Isänmaallisuutta edustivat Suomi ja Finlandia. Kotiseutu- ja paikannimiäkin esiintyi, kuten Aulanko, Imatra, Karjala tai Vuoksi.
Keveä, Kestävä, Vakava, Lento, Meno, Luja ja Sukkela olivat nimen perusteella laatupyöriä, Kaveri, Toveri tai Oma taas omistajansa silmäteriä. Kiva, Mainio, Sievä ja Yliveto vaikuttivat näppäriltä ajokeilta. Suomen Maanviljelijäin Kauppa Oy:n Sopu-pyörän tai työväenliikkeen Luja Ote -pyörän nimissä saattoi nähdä myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Karhu-, Kotka- ja Haukka viittasivat vahvuuteen ja nopeuteen. Tunnetuimmassa pyörämainoksessa ”Ketterästi kulkee vaari, vaarilla on Jaguaari” pyörä muistutti jopa eksoottista kissaeläintä. Jaguar-pyöriä valmistettiin Tampereella Kone ja Terä Oy:n pajalla vuosina 1934-1962.
Kansainvälistä nimistöä edustivat antiikin sankareista nimensä saaneet pyörät Achilles, Apollo, Atlas, Jupiter, Juno ja Venus. Englanninkieliset pyörännimet alkoivat yleistyä 1950-luvulla
Lotta Lyyli Reinikainen ja Suke
Lotta Lyyli Reinikainen avioitui helmikuussa 1944, mutta jo muutaman kuukauden päästä tuli suruviesti: tuore aviomies oli kaatunut. Lyyli peri miehensä Arvin Suke-polkupyörän, joka sai nimensä Viipurissa toimineen Suojeluskuntain Urheiluliike Oy:n mukaan. Lyyli Reinikainen otatti pyörästä pois tangon ja polki sillä ahkerasti läpi elämänsä. Lähes 60 vuoden aikana kilometrejä kertyi melkein 300 000; Koulukeittäjänä Lohjalla toiminut Lyyli pyöräili kesälomillaan 1950-1970-luvulla muun muassa kolme kertaa Suomen ja Norjan Lapissa ja kävi pyörällään kaikissa Suomen silloisissa kaupungeissa. Vuosittain hän pyöräili 5000 km, keskimäärin 100 km päivässä.
Pyörä naisten arkisen liikkumisen välineenä
Suurin merkitys polkupyörällä kulkuvälineenä oli 1940-luvulla, kun muu liikenne oli sodan ja polttoainepulan vuoksi vaikeuksissa. Pyörä oli arkisen liikkumisen väline ja siksi tärkeä naisille työssä, koulussa, harrastuksissa ja asioilla käymisessä. Pienissä kaupungeissa välimatkat olivat yleensä pyörällä kuljettavia. Maaseudulla pyörällä pääsi kyläkauppaa ja postikonttoriin.
Naiset eivät 1940- ja 1950-luvulla käyttäneet kovin yleisesti housupukua, joten monissa naisten polkupyörissä oli varusteena takapyörän verkko. Se esti helmoja jäämästä pinnojen väliin. Vaarassa sotkeutua pinnoihin olivat myös lasten jalat. Lapsia kuljetettiin tarakalla ilman lastenistuinta.
Naiset ajavat, mutta eivät urheile
Kun pyörät alkoivat yleistyä 1930-luvulla, joutui moni opettelemaan pyöräilytaidon vasta aikuisena. Pyöräilyä ei pidetty naisille sopivana urheilumuotona, mutta kulku- ja retkeilyvälineeksi sitä jopa suositeltiin.
Lapset oppivat pyöräilytaidon helpommin, vaikka harvalla perheellä oli varaa ostaa lastenpyörää. Tytöt ja pojat opettelivat ajamaan isoilla miesten- ja naistenpyörillä heti kun kädet vain yltivät ohjaustankoon. Miestenpyörää joutui tosin polkemaan vääntyneessä asennossa tangon alta.
Oikea pyöräilyasento
Kotiliedessä voimistelunopettaja Paula Porkka-Leminen oli huolissaan nuorista naisista, jotka ajoivat raskailla miesten pyörillä. He istuivat tällöin väärässä, rumassa ja epäterveellisessä asennossa. Yläruumis joutui olemaan liikkumattomana, selkä pyöreänä ja olkapäät ylös ja eteen työntyneinä. Väärä asento edisti kumaraselkäisyyttä ja esti rintakehän liikkumisen hengitettäessä.
Oikeassa pyöräilyasennossa satulassa istuttiin selkä suorana, vartalo hiukan eteenpäin kallistuneena, käsien nojatessa kevyesti ohjaustankoon. Käsien välin tuli olla yhtä suuri kuin olkapäiden leveys. Satulan tuli olla vaakasuorassa ja niin korkealla, että toisen polkimen ollessa alimmassa asennossa kantapää lepäsi polkimella. Jalkojen lihastyön tasapuolisuuden edistämiseksi poljettaessa päkiän tuli koskettaa poljinta. Nilkan liikkuvuutta tuli käyttää hyväksi ojentamalla varpaat polkimen painuessa alas ja painamalla kantapää alas polkimen noustessa ylös.
Pyörän hallinnan parantamiseksi Porkka-Leminen suositteli yksinkertaisia harjoituksia. Liidulla maahan piirrettyä ympyrää ajamalla saattoi kokeilla, pystyikö irrottamaan toisen käden ja antamaan sillä merkin, kadottamatta tasapainoa ja poikkeamatta liituviivalle. Suorakulmion viivoja pitkin pyöräilemällä saattoi harjoittaa hidastettua pyöräilyä, jota tarvittiin vilkasliikenteisellä kadulla.
Lähteet:
Ainiala, Terhi: Vaarilla on Jaguaari. Hiidenkivi 6/2010.
Porkka_Leminen: Pyöräilyharrastus kasvaa. Pyöräilkää oikein. Kotiliesi 3/1936.