Josefiina - Syvärannan arvoituksellinen marmoriveistos
Lottamuseon puutarhan marmoriveistos on seissyt paikallaan puutarhan keskeisellä paikalla yli sata vuotta. Tuona aikana sitä on kutsuttu kuvapatsaaksi, Floraksi, Venukseksi, nymfiksi, onnettareksi tai hedelmällisyyden jumalattareksi sekä viimeisimpänä Josefiinaksi.
Syvärannan marmoriveistos
Luonnollista kokoa oleva valkoinen marmoriveistos seisoo tummemman marmorijalustan ja betonisokkelin päällä. Ne antavat vihjeitä veistoksen saapumistavasta ja -ajasta Syvärantaan. Marmorineito on kiinnitetty harmaaseen marmorijalustaan, todennäköisesti metallitapeilla, ja veistoksen selkäpuolelta voi päätellä, että se on tuotu paikalleen useammassa osassa ja sovitettu yhteen metallituilla. Lähes metrin korkuinen sokkeli on valmistettu betonista tai betonilla päällystetystä kivestä ja maalattu harmaaksi. Materiaali on samaa kuin Syvärannan betonista valettu suihkulähdeallas. Tämä viittaa siihen, että veistos ja allas on sijoitettu puutarhaan yhtä aikaa keväällä tai kesällä 1905.
Moskovalainen erittäin varakas tehtailija ja kauppias Konstantin Uškov oli ostanut Syvärannan joulukuussa 1904 vaimolleen Thereselle. Kotiseutukirjailija Antti Halonen kertoo perimätietoon pohjautuvassa kirjoituksessaan, että uusi isäntäväki halusi kunnostuttaa puutarhan mahdollisimman pian, koska Therese-rouva halusi saada huvilan edustustavaksi puutarhajuhliaan varten. Puutarhan edelleen keskeiset koriste-elementit marmoriveistos, suihkulähde ja hämähäkinseittiportti tuotiinkin Syvärantaan samoihin aikoihin ja huvilan puutarha kunnostettiin ajan puutarha-arkkitehtuurille tyypillisten ihanteiden mukaisesti.
Sekä työnjälki, että käytetyt materiaalit viittaavat siihen, että Syvärannan uudet omistajat olivat valmiita käyttämään varoja huvilan ja puutarhan kunnostamiseen. Huvilapuutarhojen koristeaiheiksi tuotiin eurooppalaisia vaikutteita seuraten 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kuvapatsaita. Poikkeuksellista Syvärannan puutarhan veistoksessa on sen materiaali, joka on todettu siitä otettujen näytepalojen perusteella korkealaatuiseksi marmoriksi. Marmorissa on yleensä kellertäviä, harmahtavia, sinertäviä tai punertavia suonia. Puhtaanvalkoinen Italiasta ja eräiltä Kreikan paikkakunnilta saatava marmori on sen sijaan harvinaista. Syvärannan veistoksen melkein valkoinen, paikoitellen harmahtava marmori on mahdollisesti Carraran marmoria, jota on käytetty veistoksiin ja rakentamiseen jo yli 2000 vuoden ajan. Siitä on valmistettu muun muassa Michelangelon David, Trajanuksen pylväs ja Lontoon kuuluisa Marble Arch. Sen sijaan suomalaisessa huvilapuutarhassa aidosta marmorista valmistettu kuvapatsas on harvinaisuus, johon oli varaa vain harvoilla.
Emme tiedä aivan tarkalleen, mistä tai mitä reittiä veistos on Syvärantaan saapunut. Mahdollisesti Etelä-Euroopasta tuotu veistos on tullut Suomeen Venäjän kautta. Uškovit omistivat useita tiloja ja kaupunkitaloja sekä Krimillä Foroksen kesäpalatsin, josta veistos olisi ollut mahdollista kuljettaa rautateitse Suomeen. Syvärannan veistoksen viimeistelemätön selkäpuoli viittaa siihen, että se on suunniteltu syvennykseen tai rakennuksen kulmaan, jossa sen tausta ei ole näkyvissä.
Syvärannassa marmoriveistos sijoitettiin paikalle, jossa se on edelleenkin. Veistoksen ympäristö sen sijaan on muuttunut. Alun perin veistos seisoi lähellä päärakennuksen vieressä sijainneen sivurakennuksen seinustaa, joka on ainakin osin peittänyt veistoksen viimeistelemättömän selkäpuolen.
Myyttien marmorinainen
Antiikista vaikutteita saaneet veistokset ja kuvapatsaat olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kertaustyylien aikaudella erittäin suosittuja koriste-elementtejä eurooppalaisen porvariston ja sivistyneistön keskuudessa. Antiikin Kreikan ja Rooman ihanteet, kuten harmonia ja klassinen kauneus koettiin sivistyneisyyden ja vaurauden merkiksi. Veistoksia sijoitettiin keskeisille paikoille kotien sisustusesineiksi, mutta myös julkisiin tiloihin sekä puutarhoihin.
Veistosten aiheet nousivat antiikin mytologiasta ja viittasivat useimmiten antiikin jumalhahmoihin tai taruihin, joiden symboliikan katsojan odotettiin tunnistavan. Mytologisten aiheiden valinnalla saatettiin ilmentää haluttuja hyveitä tai tunnelmaa. Kauneuteen ja rakkauteen viittaava naisellinen Venus saattoi vaihtua tieteisiin ja taiteisiin tai älylliseen ajatteluun viittaavaan Apollon tai Minervan hahmoon, kun siirryttiin yksityisistä salongeista kirjastoon tai työhuoneeseen. Hahmojen tunnistamista helpotti usein tunnuskuva, attribuutti, kuten viisauden jumalattaren Minervan (kreikkalaisessa mytologiassa Athenen) pöllö.
Syvärannan marmoriveistoksen jalkojen juurella oleva runsaudensarvi pursuaa kukkia, viljaa, hedelmiä ja kolikoita. Tunnus viittaa vahvimmin taloudellisen vaurauden ja menestyksen sekä yltäkylläisyyden jumalattareen, joka tunnettiin roomalaisessa mytologiassa nimellä Abundatia tai Copia. Onnen jumalattaren Fortunan saattueeseen kuuluvan hahmon tärkein tunnus on runsaudensarvi, joka symboloi vaurautta, yltäkylläisyyttä ja hedelmällisyyttä, mutta voi viitata myös laupeuteen ja anteliaisuuteen.
Syvärannan veistoksen kanssa samankaltaisia uusklassisia marmoriveistoksia löytyy sekä ulkomailta että Suomesta. Samoja piirteitä on esimerkiksi Mustion linnan puiston 1840-luvulta peräisin olevassa runsaudensarvea kantavassa naishahmossa. Syvärannan veistoksen tunnukset eivät kuitenkaan ole täysin yksiselitteisiä, sillä hahmon päässään kantama laakeriseppele ei kuulu Copian tunnuksiin, vaan viittaa usein taiteiden suojelija Apolloon tai Dafne-nymfiin, joka muuttui laakeripuuksi. Laakeriseppele on tunnettu myös voiton symbolina. Tosin myöhemmin eurooppalaisessa taiteessa se on saatettu yhdistää myös muihin hyveisiin, kuten onneen ja menestykseen. On myös mahdollista, että Syvärannan veistos oli tilaustyö, johon oli yhdistetty erilaisia, tilaajan sopivana pitämiä aiheita.
Taloudelliseen vaurauteen ja menestykseen viittaava hahmo oli omiaan varakkaan kauppiaan ja teollisuusmiehen puutarhaan. Konstantin Uškov pystyi tarjoamaan nuorelle vaimolleen yltäkylläisyyttä ja halusi ehkä hankkia vaimonsa nimiin ostamalleen huvilalle onnea ja menestystä symboloivan veistoksen. Myös viittaus hedelmällisyyteen on mitä sopivin, sillä pariskunnan ensimmäinen yhteinen lapsi syntyi keväällä 1905. Anteliaisuuden ja taiteiden suosimisen symbolit saattoivat nekin olla toivottavia, sillä Konstantin Uškov tunnettiin Venäjällä hyväntekijänä ja taidemesenaattina. Therese harrasti puolestaan musiikkia ja oli ilmeisesti taitava pianisti.
Kaksitoista kuvapatsasta ja kadonneiden käsien arvoitus
Syvärannan huvilan historia ja erityisesti satumaisen rikkaiden Uškovien aika ovat synnyttäneet lukuisia tarinoita, joista monet ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Paikallislehdissä ja jopa Lottamuseon opastuksilla kerrottiin 1990-luvun puolivälistä aina 2010-luvun alkuun tarinaa, jonka mukaan Syvärannassa olisi ollut kymmenen tai jopa kaksitoista veistosta, joista lopulta vain yksi olisi jäänyt jäljelle. Kukaan ei kuitenkaan ole pystynyt kuvailemaan muita veistoksia, eikä todisteita niiden olemassaolosta ole löytynyt tontin maaperästä. Tarina lienee saanut alkunsa kotiseutukirjailijoiden maalailevista kuvauksista. Antti Halosen Syvärannan puisto -kuvauksessa puutarhaan ”nostettiin jalustoille valkeita venuksia peilailemaan lasipalloissa” ja Sirkka Holman kirjoituksessa ”Taitavat puutarhurit loihtivat suurenmoisen puutarhan istutuksineen, käytävineen, suihkulähteineen ja marmoripatsaineen”, sanamuoto, joka sallii lukijan itse päätellä, oliko veistoksia ja suihkulähteitä yksi, vai kenties useampia.
Kuvapatsaaksi nimitetty marmoriveistos näkyy paikallaan Tuusulan varamaanmittarin N. Järnefeltin 1900-luvun alussa piirtämässä Syvärannan kartassa, johon on merkitty myös puutarhan suihkulähteen paikka. Piirroksen mukaan Syvärannan pihapiirissä ei ollut muita kuvapatsaita. Niitä ei mainita myöskään Syvärannan irtaimistoluettelossa, johon marmoriveistos on listattu niin ikään nimellä kuvapatsas.
Kahdentoista kuvapatsaan sijaan todellinen arvoitus on Syvärannan marmoriveistoksen kadonneet kädet. Marmorineidon nykyään puuttuvat kädet näkyvät valokuvissa vielä 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin Syväranta toimi ensin sanomalehtimiesten lepokotina ja vuodesta 1937 lähtien Lotta Svärd -järjestön omistamana lottaopistona ja lepokotina. Kun Suomessa syksyllä 1939 ennen talvisodan syttymistä siirryttiin poikkeusoloihin, Lottajärjestön omistama Syväranta luovutettiin Puolustusvoimille ja sinne perustettiin Merivoimien radiotiedusteluun keskittynyt kuunteluasema. Tila palautui lottien haltuun tammikuun alussa 1941 ja samana kesänä Syvärannassa otetut valokuvat paljastavat marmoriveistoksen käsien kadonneen. Käsien kohtalo on epäselvä. Niiden katoaminen ajoittuu 1930- ja 1940-lukujen taitteeseen, mutta emme tarkasti tiedä milloin ja miten ne ovat katkenneet tai mihin ne ovat sittemmin joutuneet.
Yksi selitys veistoksen käsien katoamiselle voi löytyä sen materiaalista. Marmorilla on Suomen ilmasto-oloissa heikkoutensa; ankara talvi, routa ja kosteus murentavat kiveä ajan mittaan. Syvärannan marmoriveistos on 1900-luvun alun valokuvien perusteella talvehtinut puutarhassa peitettynä puisella katoksella. Mahdollista on, että suojaamatta jäänyt veistos on vahingoittunut sotavuosiin osuneiden erittäin ankarien pakkastalvien aikana. Mahdollisesti se on saattanut joutua myös ilkivallan kohteeksi.
Ainakin veistos koki kovia sodan jälkeen, kun Suomen Naisten Huoltosäätiön haltuun siirtyneellä Syvärannan tontilla temmelsivät 1940- ja 1950-luvuilla talonmiesperheiden lapset. Pirkko Peltola, joka asui Syvärannassa ensimmäiset elinvuotensa 1946–1952, muistaa kiipeilleensä lapsena marmoripatsaan päällä. Talonmiesperhe Tuomaisen Arja-tytär on puolestaan kertonut, kuinka hänen veljensä kavereineen käyttivät marmoriveistoksen rintoja ilmakiväärin maalitauluna silloin kun perheen isä ei ollut näkemässä. Muistona osumista näkyy veistoksessa edelleen pieniä mustia pisteitä. Veistosta ei myöskään suojattu talvisin.
Syvärannan päärakennuksen tuhouduttua tulipalossa vuonna 1947 puutarhan marmoriveistos jäi vuosiksi muistuttamaan paikan aiemmasta loistosta. Tuusulan kunta oli 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa kiinnostunut ostamaan veistoksen ja sijoittamaan sen sisätiloihin. Suomen Naisten Huoltosäätiön hallitus ei kuitenkaan tarttunut tarjoukseen, vaan päätti säilyttää veistoksen paikallaan.
Kuvauksen kohteena
Marmorineito vilahtelee Syvärannan historian aikana paikasta otetuissa valokuvissa, välillä taustalla, välillä jopa pääosassa. Lottaopiston ajalta löytyy useita otoksia, joissa lottakurssilaiset ovat kokoontuneet todennäköisesti jonkun kurssilaisen ottamaan ryhmäkuvaan marmoriveistoksen ympärille. Esimerkiksi kesällä 1941 otetuissa radistikurssilaisten kuvissa on useita otoksia, joissa ystävykset ovat kuvauttaneet itsensä veistoksen kanssa. Myös monet sodan jälkeen Syvärannassa vierailleet ja asuneet ovat päätyneet yhteiskuvaan marmorineidon kanssa. Tilalla aiemmin asuneet Anja ja Outi-Marja Säinö vierailivat Syvärannassa usein ja jokaisella vierailulla otettiin kuva marmoriveistoksen edessä. Samoin Syvärannan tilanhoitajina toimineilla Tuomaisilla oli tapana ottaa perhevalokuvia veistoksen vieressä.
Kun Tuusulan kunta teetti vuonna 1979 postikorttisarjan paikkakunnan nähtävyyksistä, valokuvaajat Toivo Lumme ja Matti Soinne kuvasivat yhtenä nähtävyytenä Syvärannan veistoksen. Ongelmana oli, että postikorttiin piti saada veistokselle nimi. Valokuvaajat tiedustelivat nimeä Suomen Naisten Huoltosäätiöstä ja kotiseutuaktiiveilta, mutta kukaan ei osannut auttaa. Niinpä valokuvaajat päättivät antaa veistokselle nimen Sointeen puolalaisen ystävän Josephinen mukaan. Nimi ”Josefina” painettiin lainausmerkeissä veistosta esittävän kuvapostikortin taakse. Suomen Naisten Huoltosäätiön vuonna 1984 julkaisemassa vihkosessa ”Syväranta- ja Kaistale-nimiset tilat” veistosta kutsutaan edelleen vain marmoripatsaaksi. Säätiön historiikissa vuonna 1994 veistoksen nimenä on vielä hieman epäröivästi ”Venus eli Josefine” ja 1990-luvun puolivälissä nimiä Josefine-, Josefina- tai Josephine- käytettiinkin rinnan. 2010-luvulle tultaessa nimen alkuperä oli hämärtynyt ja Lottamuseossa sekä tuusulalaisten parissa veistoksesta oli tullut Josefiina.
Syvärannan Lottakodin, nykyisen Lottamuseon, rakentamisen aikaan vuosina 1994–1996 marmoriveistos sai valtakunnallista näkyvyyttä rakennushankkeesta kertovissa sanomalehtijutuissa. Toimittajat kirjoittivat mielellään Syvärannan loistokkaasta menneisyydestä, ja veistoksesta tuli tämän loiston ja hienouden symboli. Lautalaatikkoon rakennustöiden ajaksi suojattua veistosta esittävät valokuvat viestittivät, että veistos oli arvokas ja säilyttämisen arvoinen.
Marmoriveistos kulttuuriperintökohteena
Tuusulan kunnan kulttuuriperintökohteita koskevassa selvityksessä vuonna 2014 Josefiina-veistos luokiteltiin kulttuuriperintäkohteeksi ja Syvärannan puiston erityiseksi helmeksi. Sellaisena se kertoo Syvärannan pitkästä ja monivaiheisesta historiasta.
Marmoriveistosta kuvattiin Uusi Suomi -lehden jo syksyllä 1922 ”sateen tummentamaksi”. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin säiden runtelema veistos oli 1990-luvun puolivälissä huonossa kunnossa. Veistoksen pinta oli rapautunut ja osa veistoksesta levän, sammaleen ja punajäkälän peitossa. Vuonna 2001 konservaattori puhdisti veistoksen. Samalla veistoksen jalustaa ja toista jalkaa korjattiin rappaamalla. Kymmenen vuotta myöhemmin konservaattori teki veistokselle kuntokartoituksen, Josefiina konservoitiin perusteellisesti ja sen ympäristöstä poistettiin kasvillisuus. Puinen talvisuoja vaihdettiin vuonna 2018 läpinäkyvään suojakehikkoon, joten veistos on suojauksesta huolimatta näkyvillä koko vuoden. Marmoriveistos puhdistetaan kerran vuodessa.
Veistoksen säilyttämisessä on päädytty kompromissiin, jossa marmoriveistokselle ihanteellisia säilytysolosuhteita ei tavoitella. Yleisesti tiedossa on, ettei marmori säily vaurioitumatta Suomen talviolosuhteissa. Marmoriveistos on silti pitänyt pintansa pohjoisia tuulia ja tuiskuja vastaan ja säilyttänyt salaisuutensa hämmästyttävän sinnikkäästi. Itsepintainen punajäkälä vaivaa silti neitoa edelleen. Vaaleaverikkö on hiljalleen muuttumassa punapääksi.
Lähteet
Painamattomat lähteet:
Josefiinan kuntoarvio 9.1.2011. Konservointi T. Sonninen Oy. Lottamuseon arkisto.
Kiviranta-Tanninen, Annukka, haastattelun 17.4.2014 litterointi. Lottamuseon arkisto.
Kulttuurimaisema ja rakennuskanta -selvityksen luonnos, osa 3/8, Tuusulan Rantatie. Kohde 73 Syväranta. Tuusulan kunta 2014.
Lottamuseon opastus 2009, käsikirjoitus. Lottamuseon arkisto.
Lumme, Toivo, puhelinhaastattelun 13.5.2014 muistiinpanot. Lottamuseon arkisto.
Mannerheimo Hanne ja Hornytzkyj, Seppo: Josefiinan marmorianalyysi 2016–2017.
Pietilä-Castrén, Leena, sähköpostit Kaisa Kinnuselle 4.12.2014 ja 5.12.2014. Lottamuseon arkisto.
Suomen Naisten Huoltosäätiön hallituksen kokouksen pk 7.5.1980, kopio, Lottamuseon arkisto.
Syväranta-lehtileikkeet 1990-luvulta. Lottamuseon arkisto.
Turunen Irma: Syväranta ja Kaistale -nimiset tilat (moniste). SNHS 1981. Lottamuseon arkisto.
Painetut lähteet:
Halonen Antti, taiteen arkea ja juhlaa. Tammi, Helsinki 1982, 3. p.
Holma Sirkka, Tuusulan Rantatie Pekka Halosen aikaan. Sisälähetyksen kirjap. Raamattutalo 1990.
Kleemola Irja, Suomen Naisten Huoltosäätiö 1944-1994. SNHS 1994.
Koskimies, Tiina: Patruunan puutarha ja työmiehen kessupenkki. Kustannus Oy Arkki 2009.