Sanomalehtimiesten lepokoti
Tuulispää-lehden päätoimittaja Onni V. Tuisku määräsi testamentissaan perustettavaksi rahaston, jonka tuotoilla voidaan perustaa sanomalehtimiehille ja -naisille lepokoti, jossa ”suomenkielisille sanomalehdistössä työskenteleville henkilöille, niin hyvin toimittajille kuin konttorihenkilökunnalle, varsinkin vähävaraisille, valmistetaan tilaisuus levon saantiin.”
Lepokotihanketta ryhtyivät edistämään Nuorsuomalainen Sanomalehtimiesyhdistys ja Suomalainen Sanomalehtimiesliitto, jotka muodostivat vuonna 1921yhteisen säätiön. Jo seuraavan vuoden elokuussa lepokotisäätiön hallitus osti tarkoitusta varten Syvärannan tilan 215 000 markan kauppahinnalla. Syvärannan päärakennus ja piha-alueet tarvitsivat kuitenkin perinpohjaista kunnostusta.
Mutta ei riitä, että lepokoti on hankittu. Se on myöskin saatava nopeasti siihen kuntoon, että sitä voidaan tarkoitukseensa käyttää. Tarvitaan korjauksia, tarvitaan sisustus, tarvitaan yhtä ja toista.
Toimittajien lepokodin kunnostamisesta sukeutui kansallinen projekti, jota tuettiin arpajaisin ja iltamin pitkin Suomea. Lehdistössä vedottiin suomenkieliseen yleisöön sekä yrityksiin, joiden toivottiin muistavan perustettavaa lepokotia lahjoituksin. Myös Tuulispää-lehden sekä joululehti Jousimiehen tuottamat tulot oli tarkoitus käyttää lepokodin hyväksi. Sanomalehtimiesten lepokoti saikin rahalahjoitusten lisäksi lukuisilta suomalaisilta yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä tavaralahjoituksia.
Kunnostustöitä varten saatiin lauta- ja peltitavaraa, vernissaa sekä puutarhatyökaluja. Sisustusta varten lahjoitettiin puolestaan 24 hengen pöytäkalusto, lakanat ja huopaiset vuodepeitteet, kaksi seinäkelloa, kirjoitustelineitä ja -tarpeita, tuhka-astioita, seinäkoristeita sekä kaikki tarvittavat käytävämatot, yhteensä 280 metriä kookosmattoa. Taidekauppias Gösta Stenman lahjoitti Albert Edelfeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Eero Järnefeltin, Tyko Sallisen, Alfred William Finchin ja Otto Parviaisen etsaukset, joiden lisäksi saatiin Ida Aalbergin ja Aleksis Kiven rintakuvat. Kunnallisneuvos Meurman lähetti Kangasalta lehmän, Tampereelta tuli toinen. Ajateltiin myös vieraiden viihtyvyyttä. Lepokotiin lahjoitettiin Orion-suuvettä, krokettipeli ja tarvittavan määrän erilaisia seurapelejä. Tehtailija Axel Lindfors lahjoitti moottoriveneen, johon sopi mukavasti 6 henkeä ja Suomalainen Tupakkatehdas Oy lahjoitti ilmaiset savukkeet kaikille lepokodissa oleskeleville sanomalehtimiehille.
Villiintynyttä puutarhaa ja ruohottuneita käytäviä kunnostamaan palkattiin puutarhuri. Päärakennuksen peltikatto oli kiireellisen korjauksen, puhdistuksen ja maalauksen tarpeessa. Samoin ulkomaalaus oli uusittava. Tässä vaiheessa päärakennuksen väri vaihtui ja se maalattiin todennäköisesti sinisävyiseksi.
Päärakennuksessa on kummassakin kerroksessa isot salit. Alakerroksen sali on erittäin komea kallisarvoisine tammipaneeliseinineen ja tammisine kasettikattoineen. Kaikkiaan tulee rakennukseen järjestetyksi 15 tulisijalla varustettua asuinhuonetta lukuunottamatta keittiöpuolta. Sitäpaitsi on tilaisuus vielä järjestää muutamia kesähuoneita ullakkokerroksiin. Sisäänkäyntejä on rakennukseen kaikkiaan neljä, lukuisia verantoja, parvekkeita ja kuisteja sekä - - rakennuksen päällä 2-kerroksinen akkunoilla varustettu näkötorni.
Kunnostustöiden jälkeen huvilan alakerrokseen sijoitettiin johtokunnan huone, musiikkihuone ja emännän makuuhuone. Yläkerran saliin tuli kirjasto. Toisessa kerroksessa oli lisäksi huoneita täyshoitolavieraille, jotka saattoivat majoittua myös kolmannen kerroksen kesähuoneisiin. Lepokodin ruokahuoltoa varten oli alakerrassa suuri keittiö ja ruokakomero, erillinen jääkaappi sekä talosta 40 metrin päässä sijaitseva jääkellari, johon talvisin tuotiin kymmenittäin isoja jäälohkareita. Betonisissa suurissa kellareissa säilytettiin juurekkaita ja ruokatavaroita.
Päärakennuksen lisäksi alueella sijaitsi edelleen puutarhurin asunto, jossa oli suuri lasiveranta, lautaeteinen ja viisi lämmitettävää huonetta. Käsityötupa käsitti lämmitettävän huoneen ja eteisen sekä laajan, hirsistä rakennetun puuvajan, joka oli aiemmin toiminut tallina. Navettarakennuksen yhteydessä sijaitsi käymälä. Pihapiirissä oli myös kalustovaja, johon oli liitetty viisi erillistä käymälää. Lisäksi oli kasvihuone, joka oli varustettu aikansa moderneilla lämmityslaitteilla. Tilaan kuului myös sauna, pumppuhuone sähkökoneineen, uimahuone ja laituri sekä tenniskentät.
Lepokoti kaikille hyville ja siisteille ihmisille
Sanomalehtimiesten lepokodin avajaisia vietettiin helluntaina 20.5.1923.
Tuusula on vanhastaan kynän, siveltimen ja sävelten miesten asuinsijaa. - - Helluntaista v. 1923 lähtien on Tuusula myöskin suomalaisten lehtimiesten kotikuntana. Syväranta, sanomalehtimiesten uljas linna, joka vihittiin lepotarkoitukseensa toukokuun 20. p:nä ja jonka komea, kullalla koristeltu rautaportti nyt on auki ihmisille, on näet sekin Tuusulanjärven eteläisellä rannalla. - - - Odotuksia upeammaksi se todettiin. Ja ihmettelevän ihailun huudahdukset tulivat kahvinjanoisten sydämien pohjista. Kyllä siellä vain passaa päiviään viettää!
Lepokotiin saavuttiin alkuaikoina hevoskyydillä Keravan rautatieasemalta, mutta pian porkkanoiden avulla matkaan maanitellun Sirkka-hevosen korvasi säätiön oma auto. 1920-luvun lopulla käytössä oli tuliterä Buick, joka haki väsyneitä toimittajia viikonlopun viettoon Helsingistä saakka. Kantavieraita olivatkin toimittajat perheineen. Tosin pinnan alla oli toimittajien piirissä aistittavissa kitkaa Helsingin ja muun Suomen välillä, olihan Syväranta helpoimmin juuri pääkaupungin toimittajien saavutettavissa. Toimittajien lisäksi Syvärantaan täysihoitoon olivat alusta lähtien tervetulleita myös muut.
- - olet tervetullut Syvärantaan kesäkuun 1 päivän jälkeen koska tahansa. Hinnat ovat ilmiömäisen halvat ja luonto ilmiömäisen kaunis. Ja Keravan asemalta pääset autolla perille puoli-ilmaiseksi. Enempää reklaamia emme tahdo tällä kertaa tehdä, ettei syntyisi äkillistä tungosta. Huomautamme vain, ettei Syväranta ole mikään Dalai Laaman luostari, jonne ei olisi pääsyä muilla kuin sanomalehtimiehillä. Sen portit ovat avoinna kaikille hyville ja siisteille ihmisille, mutta kelvottomat älkööt vaivatko itseänsä.
Lepokodissa vietettiin aikaa uiden, kalastaen, soutaen ja purjehtien järvellä. Tennistä pelattiin ahkerasti ja tennismailojen lisäksi lepokodin irtaimistoluettelossa on mainittu tennismailanpuristimia ja tenniskentänjyrä. Lisäksi pelattiin krokettia ja italialaista bocciaa ja lautapeleistä shakkia, coronaa ja rulettia. Suomessa elettiin aina vuoteen 1932 saakka kieltolain aikaa, mutta ainakin naapurista Suojeluskuntain päällystökoulusta Syvärantaan tulleiden vieraiden muistissa olivat myös lepokodin ”kovan teen” voimalla järjestetyt illanistujaiset.
Toimittajia ja kulttuuripersoonia
Syväranta nousi nopeasti pääkaupunkiseudun kulttuuripiirien suosioon. Vilkkaasta seuraelämästä todistavat museo Merkin arkistossa säilyneet Syvärannan vieraskirjat. Syvärannassa vieraili useita aikansa tunnettuja toimittajia, kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia, kuten Helsingin Sanomien päätoimittaja W. W. Tuomioja, urheilutoimittaja Martti Jukola, suosittuja seikkailuromaaneja nimellä Simo Penttilä kirjoittanut Uuno Hirvonen sekä toimittaja ja matkakirjailija Ernst Lampén. Myös kirjailija ja Helsingin Sanomien toimittaja Santeri Ivalo, Suomen Kuvalehden päätoimittaja Leonard Viherjuuri ja Tulenkantajien kirjailijaryhmän keulakuva Olavi Paavolainen kuuluivat lepokodin vieraisiin. Myöhempinä vuosina Syvärannassa vierailivat kirjailijat ja runoilijat Uuno Kailas ja Ilmari Kianto. Lepokodin ehkä tunnetuimpia vieraita oli runoilija Eino Leino.
Eino Leino asui alkuvuodesta 1924 Syvärannan täysihoitolassa, jota oli hänelle suositellut Hyrylän rykmentin lääkäri Väinö Lindén. Syvärannassa saattoikin kokoontua shakkilaudan ääressä Leinon Myrkyksi, Miekaksi ja Musteeksi kutsuma kolmikko, lääkäri Väinö Lindén, suojeluskuntain ylipäällikkö Lauri Malmberg ja Leino itse. Kahden vanerilaukun kanssa, toisessa kirjat ja toisessa vaatteet, Tuusulaan matkannut Leino ei kuitenkaan viihtynyt Syvärannassa kuin pari kuukautta. Kirjeessään L. Onervalle 12.1.1924 hän kirjoittaa:
Miltäkö tuntuu täällä Syvärannassa? Aluksi hieman kaamealle, sillä ensiksikin ovat korkeat jumalat rangaisseet minua uudella kylmettymisellä ja reumatiaksella niin ankaralla, että tuskin voin saada kenkiä jalastani. Toiseksi on ”tuppilaitos” pihan perällä ja huoneeni toisessa kerroksessa, jonne jyrkkiä portaita myöten monta kertaa päivässä kuljen. Kolmanneksi jäivät asiani aivan hoitamatta, en tiedä Otavasta mitään, en, aikovatko he vielä maksaa minulle mitään ja ovatko he edes Grankullaan tuon muutaman viikon suorittaneet. Elleivät, käynee minulle mahdottomaksi asua täälläkin.
Kaiken lisäksi huonetoveriksi ilmaantunut nuori toimittaja lauloi ja vihelteli liikaa runoilijan makuun. Leinon oma boheemi elämäntyyli ei sen paremmin sopinut täpötäyden lepokodin elämänrytmiin, vaan loukkaantunut runoilija siirtyi naapuriin Onnelan lepokotiin. Syvärannasta hän kirjoitti keskeneräiseksi jääneen pilkkarunon ”Juoruranta”.
Viimeisinä vuosinaan Leino asui useassa majapaikassa Tuusulassa ja vieraili usein Syvärannassa tervehtimässä ystäviään. Siellä hän myös saneli sihteerinä toimineelle toimittajalle V. Artille mustelmateoksensa Elämäni kuvakirja ensimmäistä, ja ainoaksi jäänyttä, osaa. Leino pääsi myös osaksi Arvi Kivimaan kertomusta juhannuksesta 1925:
Jostain syystä Leino halusi viettää juhannusyönsäkin Syvärannassa. Huoneiden suhteen oli tapahtunut kuitenkin sekaannusta: tulijoita oli yllättäen ollut liian paljon. Varatilatkin tungettiin täyteen. Kolme miestä jäi ilman yösijaa: Eino Leino, Einari Teräskiven autonkuljettaja ja minä. Meille osoitettiin tilapäiseksi asuinsuojaksi portaiden alainen halkokomero, joka talven kuluessa oli tyhjentynyt. Sen verran puutavaraa kuitenkin oli jäänyt, että jokainen meistä sai koivuhalon päänalusekseen. Vaikka Leino oli aluksi pahastunut, ei hän seuraavana päivänä yöpaikastaan sanonut pahaa sanaa.
Syvärannassa vietettiin myös Leinon syntymäpäiviä heinäkuussa 1925 ja runoilija antoi lepokodille, eräitä hänen kirjastoonsa kuuluneita teoksia, muutamia tauluja ja joitakin vesivärimaalauksia syntymäkodistaan. Leino olisi halunnut lahjoittaa enemmänkin kirjoja lepokodille, mutta lepokodin johtokunta ei halunnut ottaa ainoastaan kirjoja sisältävää lahjoitusta vastaan ja siirsi sen hänen perillisilleen.
Madame Craucher ja Syvärannan pianon tapaus
Kesällä 1925 sanomalehtimiesten lepokotiin saapui varakkaana perijättärenä ja mesenaattina esiintynyt Minna Craucher, joka hurmasi lepokodin toimittajat ja muut vieraat käytöksellään ja tarinoillaan.
Minna Craucherin nimellä esiintynyt Maria Vilhelmiina Lindell oli astunut helsinkiläisiin seurapiireihin vuodenvaihteen 1924–1925 tienoilla ja alkanut määrätietoisesti rakentaa itselleen vaikutusvaltaista tuttavapiiriä. Todellisuudessa köyhistä oloista lähtöisin ollut Craucher oli työskennellyt palvelustyttönä ja prostituoituna sekä kärsinyt lyhyitä vankeustuomioita. Uutta menneisyyttä hän oli ryhtynyt luomaan itselleen jo 1910-luvulla. Käänteentekeväksi varakkaan Minna Craucherin -hahmon synnylle muodostui vuonna 1923 helsinkiläisen Slöörin perheen lapsenhoitajana tehty matka Saksaan, joka avasi Minna Craucherille näkymän varakkaiden ja sivistyneiden seurapiirien maailmaan. Tyydyttävän ruotsin kielen ja matkalla hankitun auttavan saksan kielen taidon sekä seurustelutapojen turvin syntyi uusi henkilöllisyys, joka tosin paljastui varsin pian.
Syvärantaan Minna Craucherin houkutteli lehtimiesten, kirjailijoiden ja upseerien seura. Seura -aikakauslehden (1926–1928) perustanut Craucher sai Syvärannassa neuvoja alalle Helsingin Sanomien Santeri Ivalolta ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja L.M. Viherjuurelta. Myös viiden vuoden intohimoinen suhde Olavi Paavolaisen kanssa alkoi Tuusulassa. Muiden toimiensa ohella Minna Craucher alkoi toimia lehtien ilmoitus- ja tilaushankkijana. Syvärannassa Craucher kertoi muille vieraille, että hänellä oli lähistöllä tiluksia, joita hänen piti käydä välillä katsomassa. Todellisuudessa auto vei hänet Keravan asemalle ja haki takaisin illalla asemalla vietetyn päivän jälkeen.
Rikas perijätär ihmetteli, ettei Syvärannasta sieltä löytynyt pianoa. Kun lepokodin emännöitsijä kertoi, että pianoja valmistavan Hellas Oy:n johtaja oli luvannut pianon lehtimiehille puoleen hintaan, Craucher lupasi oitis lahjoittaa puuttuvan puoliskon. Piano saatiin, ja lahjoittajan ja soittimen kunniaksi järjestettiin kunnon juhlat. Hellas ei kuitenkaan saanut luvattua summaa. Minna Craucher oli suorittanut osuutensa 7 650 markkaa vekselillä, jonka hän jätti seuraavina vuosina hoitamatta, maksaen vain yhden 500 markan lyhennyksen vuonna 1927. Niinpä pianon vastaanottajakin joutui osallistumaan suorituksiin. Hellakselle annettiin muun muassa vapaailmoituksia lehtimiesten julkaisuissa. Vekseli seurasi madamea kiusallisesti vielä syksyllä 1930, jolloin asia oli esillä raastuvanoikeudessa. Vaikka pianohuijaus paljastui nopeasti, se ei estänyt Minna Craucheria vierailemasta Syvärannan lepokodissa seuraavanakin kesänä useita kertoja.
Minna Craucherin hankkima Hellas-piano
Lottajärjestön ostettua Syvärannan tilan seurasi piano talon irtaimiston mukana. Syvärannan lottaopiston aikana sitä käytettiin muun muassa lottien juhla- ja hartaustilaisuuksissa.
Nykyisin Minna Craucherin Syvärantaan hankkima Hellas-piano kuuluu Lottamuseon kokoelmiin.
Sanomalehtimiehet luopuvat lepokodistaan
Lopulta Syvärannan ylläpito osoittautui kalliiksi. Suurin toivein ja osin velaksi hankittu lepokoti tuotti tappiota, eikä toiminta täyttänyt odotuksia. Toimittajat olivat lopulta jääneet lepokodin käyttäjinä vähemmistöön. Kirjailijoiden ja taiteilijoiden tulot olivat puolestaan aika ajoin satunnaisia, eivätkä he viipyneet Syvärannassa kauaa ennen kuin riensivät taas muualle – lieneekö tästä syystä joskus maksutkin jääneet osin maksamatta.
Maaliskuussa 1934 lepokoti päätettiin vuokrata rouva Fanny Lassilalle kaikkine rakennuksineen ja irtaimistoineen. Tilanne ei kuitenkaan parantunut ja syyskuussa 1936 Sanomalehtimiesten lepokotisäätiön hallitus lähestyi Lotta Svärd keskusjohtokuntaa ja tarjosi ostettavaksi mahdollisesti järjestön tarpeisiin sopivaa Syvärantaa. Lokakuussa samana vuonna tehty kuntoarvio paljasti Syvärannan onnettoman tilanteen: ”Kaikki tontilla sijaitsevat rakennukset ovat vanhoja ja huonossa kunnossa, siis välttämättömän korjauksen tarpeessa”.
Joulukuussa 1936 päästiin kuitenkin sopuun kauppahinnasta ja lepokoti myytiin Lotta Svärd -järjestölle. Kauppaan sisältyi maa-alueen ja rakennusten lisäksi irtaimisto, pois lukien taulut, kirjat ja muistoesineet. Kauppakirjassa mainittiin erikseen, että ostaja sitoutuu myöntämään sanomalehtimiehille 20 % alennuksen käyvistä täysihoitolahinnoista, mikäli ryhtyy harjoittamaan Syvärannassa lepokoti- tai täysihoitolaliikettä.
Lue lisää Syvärannan vaiheista lottaopistona ja lepokotina.
Lähteet
Lottamuseon arkisto
Holma, Sirkka: Syvärannan huvilan historiaa. 1994.
Turunen, Irma (toim.): Syväranta ja Kaistale nimiset tilat Tuusulan pitäjässä, 1981.
Åström, Anni: ”Syväranta.” Lotta-Svärd-lehti 1/1937.
Lottamuseon valokuvakokoelmat.
Kirjallisuus
Auruksenaho, Päivi: Lomalla Sanomalehtimiesten lepokodissa. Tuusulan aikakauskirja XXVI, Kerava 2015.
Halonen, Antti. Taiteen juhlaa ja arkea. Tuusulan taiteilijasiirtokunnan värikkäitä vaiheita Kivestä Sibeliukseen. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1968. 3. painos (1. painos 1951, 2. painos 1952).
Holma, Sirkka. Syvärannan Lottakoti – Rantatien kaunotar. Teoksessa Tuusula-Seuran Aikakirja VII, 1995, s. 47.
Piippo, Esko. Kirjaton Eino Leino. Tarinoita kodittomuuden ajasta. s. 190–201.
Selen, Kari. Madame Minna Craucherin levoton elämä. WSOY, 1991; uusintapainos 2010.
Suomen Lotta. s. 88.
Verkkolähteet
Marketta Mattila: Tuiskun säätiön historia, 2021. Onni V. Tuiskun säätiön verkkosivut: www.tuiskunsaatio.fi/historia/
Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet vuosilta 1922–1937, digi.kansalliskirjasto.fi