Palveluksessanne – työtä Syvärannassa
Palveluskunta ja työntekijät ovat olleet oleellinen osa Syvärannan arkea, vaikka moni heistä onkin jäänyt tilan historiassa vaille nimeä. Syvärannassa on eri vuosikymmeninä elänyt ja työskennellyt monenlaista palvelusväkeä ja eri ammattien taitajia.
Huvilan palveluskunta
Syvärannan varhaisimmilta ajoilta tunnetaan muistitiedon sekä aikalaislehdissä julkaistujen sanomalehti-ilmoitusten perusteella nimeltä joitakin tilan palveluskuntaan kuuluneita. Tavallisempaa on kuitenkin löytää mainintoja palvelusväen tehtävistä kuin niitä varsinaisesti hoitaneista ihmisistä. Vaikka tarkat tehtävänkuvat eivät useinkaan ole säilyneet, niiden kautta hahmottuu Syvärannan ja sen omistajaperheiden arki.
Varakkaan säätyläistön elämäntavan ylläpito edellytti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa laajaa palveluskuntaa, jonka työ kulissien takana oli tilan toiminnan kannalta välttämätöntä. Syvärannassa tarvittiin väkeä huolehtimaan puutarhasta ja hyötyviljelmistä, kyyditsemään herrasväkeä ja kuljettamaan tavaroita sekä huolehtimaan tilan eläimistä, joihin kuului hevosten lisäksi vaihteleva määrä lehmiä ja pienkarjaa. Lisäksi ruokataloudesta ja talouden päivittäisistä askareista huolehtivat kokit, keittiöapulaiset ja piiat. Lasten hyvinvoinnista ja kasvatuksesta pitivät puolestaan huolta lastenhoitajat, imettäjät ja kotiopettajat. Syvärannan omistajaperheiden näkökulmasta palveluskunnan tärkeä ominaisuus on luultavasti 1870-luvulta aina 1920-luvulle saakka ollut venäjän kielen taito ainakin niissä tehtävissä, joissa palveluskunta joutui läheisiin tekemisiin talon herrasväen kanssa.
Syvärannan historiaa tutkineen Sirkka Holman mukaan Björklundien aikaan 1800-luvun lopulla tilan palveluskuntaan kuuluivat puutarhuri Wickström ja ajuri Ahlgren sekä joukko nimeltä mainitsemattomia naispalvelijoita, joihin kuului myös karjanhoitoon ja voinvalmistukseen erikoistunut karjakko. Ainakin työpaikkailmoituksen perusteella sellaista tilalla tarvittiin.
Syvärantaan 1900-luvun alussa saapuneiden Uškovien ilmeisen runsaslukuiseen palvelusväkeen on kuulunut sekä Syvärannassa vakinaisesti asuvia että perheen mukana seuranneita. Heistä parhaiten on säilynyt tietoa 1910-luvulla talossa työskennelleistä, jotka todennäköisemmin ovat olleet talon emännän Theresa Uškovan sisaren Wanda Silfverswanin tai vanhempien Johanna ja Hugo Eluhenin palveluksessa.
Wanda Silfversvan vietti 1910-luvulla aikaa Syvärannassa, jolloin tuusulalainen, venäläistaustainen Pelagia Kanapatova (myöh. Laaksonen) oli perheen lastenhoitajana. Pelagian tehtävä oli huolehtia perheen pojasta Glebistä (s. 1909). Tämän sisaresta Nataliasta (s. 1912) huolehti puolestaan imettäjä. Lisäksi palveluskuntaan kuului kaksi kotiopettajaa, englannin kielen opettajatar sekä ranskan kielen opettajatar mademoiselle Julie. Keittiön puolella työskenteli 1910-luvulla Maria Aleksandra Kuikka. Myös hän sai paikan todennäköisesti siksi, että osasi jo entuudestaan jonkin verran venäjää. Maria viihtyi työssään Syvärannassa. Kokin apulaisena hän sijoittui palvelusväenhierarkiassa tavallisia keittiöpiikoja ylemmäs ja kehittyi työssään erittäin taitavaksi ruoanlaittajaksi. Wanda Silfverswan ja Maria puhuivat keskenään venäjää ja olivat ilmeisen hyvissä väleissä. Heidän ystävyytensä jatkui myös myöhempinä vuosina, ja Wanda Silfverswan vieraili muun muassa Maria Kuikan kotona.
Myös Syvärannan seuraavat omistajat Anna ja Herman Karl Hansen tarvitsivat vuosina 1916–1922 palveluskuntaa auttamaan tilan ja kasvavan perheen hoitamisessa. Toistuvilla sanomalehti-ilmoituksilla etsittiin erityisesti venäjänkielentaitoista lastenhoitajaa, joita suuressa perheessä tarvittiin useita. Perheen muuttaessa Syvärantaan nuorinta lasta Edgaria hoiti hänen entinen imettäjänsä, mutta jo elokuussa 1917 pojalle etsittiin uutta hoitajaa, joka olisi ”taitava ja puhtautta rakastava Lapsenhoitaja joka puhuu vapaasti venäjää ja pesee pyykin itselleen ja lapselle”. Samoihin aikoihin palkattiin heinäkuussa 1917 syntyneelle Arvidille suomalainen imettäjä. Tyttö oli perheen myöhempien muistikuvien mukaan pitkä ja komea, mutta luonteeltaan sotaisa. Hän kuitenkin hoiti lasta hyvin ja oli hyvin siisti. Lastenhoitajien lisäksi Syvärannassa työskenteli Hansenien aikaan ainakin ajuri, keittiöapulainen sekä puutarhuri. Tosin nuori puutarhuri sai osakseen Herman Hansenin paheksunnan oltuaan herran mielestä liian tuttavallinen talon rouvalle.
Hansenien aikaan elettiin Suomen itsenäistymisen ja sitä vuonna 1918 seuranneen sisällissodan murrosvuosia, jotka näkyivät myös Syvärannassa. Perheen lasten myöhempien muistikuvien mukaan eräänä päivänä tilan puutarhuri ja Arvidin lastenhoitaja ilmoittivat lähtevänsä taistelemaan. Retki ei ilmeisesti kestänyt pitkään, vaan molemmat palasivat eräänä yönä salaa takaisin. Muistitiedon pohjalta ei selviä, saivatko puutarhuri ja lastenhoitaja pitää työpaikkansa, mutta todennäköisesti kysymyksessä on ollut sama sotaisaksi mainittu suomalainen imettäjä, joka oli säilynyt perheen lasten muistissa.
Työtä lepokodissa ja lottaopistossa
Syvärannan toimiessa Sanomalehtimiesten lepokotina vuosina 1922–1936, palveluskunnan rakenne ja tehtävät muuttuivat jonkin verran. Lepokodin toiminnasta vastasi emäntä Naima Ljung, jonka taitoja ylistettiin Näyttämö-lehdessä vuonna 1927:
Kodin sielu, johtajatar rva Ljung, oli kompastunut portailla niin pahasti, että sai loikoa vuoteessa yhä ja yhä. Vielä me kyllä näimme hänen herttaiset ja iloiset silmänsä, kun hän kulki kainalosauvain varassa tai loikoi vuoteessaan ... Oi, Syvärannan ruokapöytä, mitkä loputtomat, kuinka maukkaat, kuinka täyttäväiset ruoka-annokset sinä tarjoatkaan rva Ljungin kädestä.
Emännän lisäksi lepokodin palkkalistoilla oli useita naispuolisia työntekijöitä, joista nimeltä tunnetaan Bertta Manelius ja Aune Salonius. Heidän tehtävänään oli epäilemättä lepokodin siisteydestä ja ruokataloudesta huolehtiminen. Lisäksi Syvärantaan palkattiin puutarhuri kunnostamaan edellisen omistajan aikana villiintyneet pihamaat. Lepokodin vieraita kuljetti Syvärannan ja Keravan aseman välillä ensin ajuri ja myöhemmin, vuodesta 1925 alkaen, autonkuljettaja Elis Virtanen.
Kun Syväranta siirtyi lottajärjestön haltuun, lottaopiston ja perustettavan lepokodin asioita hoitamaan perustettiin Syvärannan hoitokunta. Käytännössä Syvärannan hoidosta vastasi vuonna 1937 toimeensa palkattu johtajatar Elli Malmgren, joka talousopettajana oli varmastikin pätevä huolehtimaan suuren talon ylläpidosta ja monipuolisesta toiminnasta. Syvärannan puutarhanhoidosta vastasi talonmies, jonka tehtäviin kuuluivat myös hyötymaan marjojen, hedelmien, juuresten ja vihannesten viljely. Lisäksi vakituiseen henkilökuntaan kuului keittäjä ja siivooja, joka huolehti myös pyykkäämisestä. He kaikki osaltaan vastasivat, että Syvärannan arki sujui mallikkaasti. Lisäksi lottakurssien päiväohjelmaan kuului osallistuminen siivoukseen, tarjoiluun sekä tiskaamiseen. Muun ohella kurssilaiset ainakin ajoittain osallistuivat myös puutarhatöihin.
Koti työn äärellä
Syvärannan pihapiiriin kuuluu Valkoinen talo, jota on kutsuttu myös puutarhurin taloksi. Viimeistään 1900-luvun alussa rakennetussa hirsirakennuksessa on asunut Syvärannan palvelusväkeä, palkollisia, vuokralaisia ja talonmiesperheitä. Asukkaat ovat vaihtuneet vuosien mittaan useaan otteeseen ja rakennus on ennättänyt olla monen perheen koti.
Kun Suomessa sodan jälkeen vallitsi ankara asuntopula, oli talo erityisen vilkas ja yhteisöllinen asuinpaikka, sillä rakennuksessa asui samanaikaisesti useita lapsiperheitä sekä naimattomia nuoria naisia. Kaksikerroksinen rakennus oli jaettu useaan eri asuntoon, joissa asuttiin yleensä perhekunnittain. Kaikilla asukkailla oli jokin kytkös lottatoimintaan ja monet olivat lottien vuonna 1944 perustaman liikeyrityksen Työmaahuollon palveluksessa.
Valkoisen talon yläkerrassa asui 1940-luvun lopulla Mirjam Paavolainen, joka tuli Syvärantaan kesällä 1947 Työmaahuollon varastonhoitajaksi. Vuonna 1948 hän kihlautui puutarhuri Armas Sailolan kanssa, joka oli sotainvalidi. Muistelmista ei käy ilmi, toimiko Sailola puutarhurina juuri Syvärannassa. Yläkerrassa oli myös toinen asuinhuone, jota kutsuttiin ”vierashuoneeksi”. Mirjam ja Armas Sailola muuttivat pois Syvärannasta vuoden 1948 lopussa.
Mirjam Paavolaisen varastoapulaiset Tupu Kaskinen ja Aili Lahtinen asuivat jaetussa huoneessa valkoisen talon alakerrassa. Heidän huoneeseensa kuljettiin suuren lasiverannan kautta, joka oli tilava ja erityisen kaunis värillisine ikkunoineen. Alakerran toisessa asuinhuoneessa asui emäntä Serafiina Huhtanen yhdessä sisarensa, varastoapulainen ja sotaleski Anna Kymäläisen, sekä tämän tyttären Kyllikin kanssa. Alakerran lasiverannan puoleisella sivulla sijainneessa huoneessa asuivat puolestaan Työmaahuollon autonkuljettaja Eino Peltola ja Syvärannan talonmiehenä toiminut Lyyli Peltola lapsineen. Sekä Lyyli että Eino olivat aiemmin olleet Lotta Svärd rajatoimiston palveluksessa.
Syvärannassa asuneet perheet viettivät paljon aikaa yhdessä, ja lasten leikit yhdistivät eri talouksia. Peltolan perhe muutti pois 1950-luvun alussa, ja heidän tilalleen talonmieheksi tuli Tauno Tuomainen puolisonsa Ennin kanssa. Tauno vastasi pihamaiden hoidosta, korjaustöistä, puiden kaadosta ja toimi myös autonkuljettajana. Enni pesi pyykkiä, osallistui tilan hoitoon huolehtimalla kukkapenkeistä ja kasvimaista sekä työskenteli Ruotsin Majalla. Peltolan ja Tuomaisen perheiden lapset leikkivät usein yhdessä Syvärannan pihapiirissä. Syvärannassa syntynyt Arja Tuomainen muistelee lapsuuttaan Valkoisessa talossa:
Seinän takana asui Valma ja Leo ja heidän tyttärensä Hilkka ja yläkerrassa asui myös lapsiperheitä useaan otteeseen. Tikkamökissä asui myös monia perheitä vuosien varrella. Ahdastahan se meillä joskus oli viisihenkiselle perheelle asua kahdessa huoneessa – myöhemmin isä teki lasiverannasta kolmannen talviasuttavan huoneen. Siinä huoneessa oli upeat sini-, kelta- ja punaruutuiset lasi-ikkunat. Pihaa oli sitä enemmän mennä ja tulla. Talvisin tosin oli inhottavaa juosta ulkohuussiin, mutta ei se kesällä haitannut - kaikillahan oli ulkovessa.
Ruotsin Majalle oli jo keväällä 1946 palkattu talonmies ja emäntä huolehtimaan rakennuksesta ja sen vieraista. Majan pitkäaikaisena emäntänä toimi jämpti entinen lotta Aino Poukka, jonka johdolla arki sujui säästeliäästi ja täsmällisesti. Vakituisen emännän pesti kesti aina vuoteen 1960, jonka jälkeen Ruotsin Majan emännyyttä hoiti Syvärannan talonmiehen ja puutarhurin tehtävien ohella Enni Tuomainen. Hän emännöi majalla vierailleita lottia vielä eläkkeelle jäätyäänkin aina 1990-luvulle saakka.
Enni Tuomainen asui Valkoisessa talossa eläkkeelle jäätyäänkin vuoteen 1983 asti. Viimeiset vuotensa hän vietti tontilla sijainneessa Tikka-nimisessä puutalossa, jonka Puutalo Oy oli lahjoittanut pystyttämiskustannuksineen Suomen Naisten Huolto-säätiölle vuonna 1947. Mökki oli ollut pystyttämisestään asti vuokralla. Sen pitkäaikaisia vuokralaisia olivat Lehdon ja Nokelaisen perheet, ja mökki oli myös talonmiehen ja puutarhurin asuntona. Se purettiin huonokuntoisena vuonna 2020, kun Lotta Svärd Säätiö luopui Tikka-mökin tonttiosuudesta. Syvärannan rakennuksista myös rantasauna on ollut työntekijöiden asuinkäytössä. Siellä on asunut muun muassa Virtasen perhe, joka yhteen aikaan emännöi Ruotsin Majaa ja toimi talonmiehenä.
Valkoinen talo ja mankeliaitta
Valkoiseksi taloksi nimetty rakennus on maalattu valkoiseksi viimeistään 1950-luvun alkupuolella. Rakennus on todennäköisesti ollut sävyltään vaalea aiemminkin, mutta sitä on kutsuttu myös keltaiseksi taloksi. Talon pohjoispuolella sijaitsevaa kuistia koristavat värilliset lasiruudut. Kuistin alaosassa on yhä nähtävissä vanha laudoitus.
Valkoinen talo on monen asukkaan jäljiltä kokenut useita muutoksia. Rakennuksessa on ollut kellari, joka sijaitsi väliseinältä järvenpuoleiseen nurkkaan ulottuvalla alueella, ja sen päällä olivat portaat. Rakennuksen keskellä on myös lisäksi ollut suuri, noin kaksi metriä pitkä leivinuuni. Uunin purkamista surivat ainakin Peltolat, sillä keittiö oli talvisin niin kylmä, että vesi saattoi jäätyä ämpäriin yön aikana. Vilkkaimmillaan Valkoisessa talossa asui samanaikaisesti 4–5 ruokakuntaa, vaikka virallisesti talossa oli vain kolme asuntoa. Kun talo peruskorjattiin vuonna 1992, muodostettiin rakennukseen yksi kolmen huoneen ja keittiön asunto sekä yksi yksiö. Viimeisimmät muutokset rakennus koki vuonna 2024, kun aiemmin asuinkäytössä ollut rakennus otettiin toimistokäyttöön. Nykyään talossa sijaitsee Lotta Svärd Säätiön toimitilat.
Valkoisen talon edustalla on aittarakennus, jossa sijaitsee kivikellari. Se kuuluu tontin vanhimpiin rakennuksiin. Kellaria on käytetty perunoiden, omenoiden ja vihannesten säilytykseen. Ennen jääkaappien yleistymistä kellarissa varastoitiin myös Tuusulanjärvestä talvisin nostettuja jäälohkareita, jotka säilyivät sahajauhojen seassa sulamatta pitkälle kesään ja pitivät ruokatarvikkeet syömäkelpoisina.
Nykyisin näyttelykäytössä oleva mankeliaitta oli aiemmin olennainen osa Syvärannan talouspihaa. Rakennuksessa oli 1950-luvulla myös kesähuone ja sen päädyssä Syvärannassa asuneiden perheiden käytössä olleet ulkohuussit. Niitä oli neljä erillistä, jotta kaikille perheille oli omansa. Rakennuksen pohjoisella sivulla oli kolme liiteriä, jotka olivat kovin tarpeellisia, sillä asuintaloa lämmitettiin vielä 1950-luvulla puilla. Liitereiden edessä oli myös kovaääninen sirkkeli.
Syvärannassa lapsuutensa viettänyt Arja Tuomainen muistelee, että 1950-luvulla Ruotsin Majan pyykkihuolto hoidettiin ilman pesukonetta. Liinavaatteet keitettiin lipeävedessä rantasaunalla ja huuhdeltiin kylmässä vedessä suurissa sementtisammioissa. Työhön meni päivä tai kaksi. Raskainta oli nostella suurilla puuottimilla lakanoita kiehuvasta padasta kylmään veteen, joka tuli suoraan järvestä ja oli talvella jäätävän kylmää. Rantasaunalla pestyt lakanat mankeloitiin mankeliaitassa suurella kivimankelilla. Mankelia olivat Syvärannan väen lisäksi tervetulleita käyttämään myös naapurit. Lopulta pestyjen ja mankeloitujen liinavaatteiden kanttinauhat taitettiin veitsen avulla kauniisti vekkeihin.
Isossa ulkorakennuksessa oli mankelihuone, jossa oli valtavan iso sähköllä toimiva kumea ääninen kone. Se oli noin 4 x 2 m, iso hitaasti edestakaisin liikkuva mankeli. Kun lavan toinen pää on "ulkona", piti kiireesti työntää isot puiset rullat lakanoineen paikoilleen ja kun se meni toiseen päähän niin sinne laitettiin toiset puiset rullat, joihin lakanat oli kääritty. Alla piti aina olla neljä rullaa, muuten se olisi pudonnut. Paikalla piti olla kaksi naista hoitamassa mankelointia, koska yksi henkilö ei olisi millään ehtinyt hoitamaan sitä. Liikkuvassa päälliosassa oli painona valtavasti tiiliskiviä, joten täytyi olla tarkkana, etteivät sormet jääneet väliin. - - - Aikaa kului ja tuli uudempaa tekniikkaa, tuli pesukoneet ja pölynimuritkin, joten äidin työ helpottui huomattavasti.
Enni Tuomainen runoili ajastaan Syvärannassa vuonna 10.11.1979:
Tuli tutuksi talo tämä, monet askelet tänne toi
täällä olleet on ihmiset parhaat, joiden kera mä kulkea sain
olen täällä mä työtä tehnyt, olen itkenyt, nauranut
on vaihtunut juhla ja arki ja huolet ja harmitkin
joka polun ja pensaan tunnen ja rannan ja kaislikkos
ja kevään ja lintujen laulun, kukat tuoksuvat sireenien
kesän aurinkoiset päivät ja syksyn harmauden
joulut ja hyasintit, talven lumet ja pakkaset
näin vierivät vuodet verkkaan, kesät talveksi vaihtuen
monet ystävät täällä olleet, enää koskaan palaja ei.
Enni Tuomaisen runo kiteyttää osuvasti sen, mitä pitkä työura ja koti Syvärannan kaltaisessa paikassa on voinut merkitä. Työ ei ollut vain tehtävien suorittamista, vaan vuosikymmenten mittainen suhde ympäristöön, ihmisiin ja arjen rytmiin. Paikka tuli tutuksi askel askeleelta: polut, rakennukset, rannat ja vuodenaikojen vaihtelu kietoutuivat osaksi omaa elämänhistoriaa. Syvärannan hoitajana ja Ruotsin Majan emäntänä Enni eli työnsä kautta mukana toisten ihmisten arjessa ja juhlassa, ilossa ja surussa. Hänen runonsa muistuttaa siitä, että työ Syvärannassa ei ollut vain välttämätöntä pakertamista, vaan myös syvästi inhimillistä kiinnittymistä paikkaan, jossa eletty elämä jätti pysyviä jälkiä, vaikka ihmiset ja ajat vaihtuivat.
